Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa päästään uudemman kerran tutustumaan, tällä kertaa Matilda Tammilehdon kanssa, "mustaan paholaiseen". Toisessa tarinassa Ava Pulkkanen todistaa Purtsien tallilla, että teinit pärjäävät tiukan paikan tullen myös ilman niksipirkkaa.

9. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Matilda Tammilehto. Zelian omistaja. R-Kioskin myyjä. s. 1993. Julkaistu alun perin Fellun päiväkirjassa 25.06.2018.

Kartanolla 25. kesäkuuta 2018

Katsoin mustan orin niskaan painuneita korvia mietteliäänä. Olin kuullut tästä pahamaineisesta Fellusta monesti jo ennen kuin olin sopinut starttaavani sillä toisissa osakilpailuissa. Sanotaanko näin, että mustaa paholaista oli vähän vaikea olla huomaamatta, kun se jakoi huomiotaan tuplasti kolhommin kuin Haukka oli koskaan jakanut.

Jotenkin mä olin silti kaikista, etenkin Jonathanin varoituksista huolimatta luullut, ettei Fellu voinut olla niin paha.

No mä luulin väärin. Se iskostui mun nahkaani yhden pappaikäisen puoliverisen hampaiden muodossa. Sitten mä kirosin ja mietin mihin helkkarin soppaan olin taas lusikkani työntänyt.

Mä olin tottunut olemaan ripeä varustaessani Haukkaa ja siitä oli hyötyä Fellun kanssa. Molemmin puolin köytetty ori laittoi nimittäin kampoihin joka solullaan ja mun fiilikseni siitä, että nuoruuden uhma täytyisi kitkeä pois Zelialta vahvistui entisestään.

Lopulta mä olin kuitenkin selvinnyt pääpirun kanssa maneesin suojiin ja noussut ylelliseen koulusatulaan pieni epäily takaraivossani. Orin täytyi olla aika pirun hyvä sileällä, että mä kehtaisin edes yrittää esteitä. Mä olin juuri hankkinut enismmäisen oman hevoseni ja mä tahdoin päästä jatkamaan sen ratsukoulutusta itse, enkä katsoen menoa maneesin katsomosta joku raaja kipsattuna.

Mä kävelytin Fellua pitkään ja huolella, koska mun prioriteettehini ei kuulunut alkaa työstää iäkkäämpää - tai mitään muutakaan - hevosta ilman huolellista verryttelyä. Eikä varsinkaan Amanda Sokan GP-tasolle koulutettua ratsua. Olinkohan mä koskaan istunut niin osaavan ratsun selässä?

Mun leuka oli loksahtaa maneesin hiekkaan sillä sekunnilla, kun siirsin mustan orin raviin käyntityöskentelyn jälkeen. Vaikka Fellu oli vieläkin pykälän jäykähkö, orin voimakas ravi löi mut ällikällä. Orin pärskähtely kaikui maneesissa, kun se suunnilleen tanssi uralla valmiina esittelemään mulle kaikki osaamansa temput. Jos mun tasapaino herpaantui hetkeksikin, Fellu pyrähti etuviistoon vastaavasti valmiina esittelemään mulle koko liikelaajuutensa. Mutta mua hymyilytti silti.

Puoli tuntia Fellun selässä sai mut miettimään, miksi mä olin nuorempana vaihtanut kouluradat esteisiin. Mä nautin siitä ajatustyöstä, joka oli pyörähtänyt käyntiin pääni sisällä sillä sekunnilla, kun olin alkanut pyytää Fellulta jotain muutakin kuin maltillista alkuverryttelyä. Väistätin orin pituushalkaisijalle ja takaisin, nostin laukan ja pidin Fellun kasassa päästämättä sitä repeämään liitoksistaan. Se onnistui siihen asti, että vaihdoin laukan lävistäjällä: Fellu yritti venyttää askeltaan lennokkaan vaihdon päätteeksi. Mä kuitenkin vaadin orin raviin kulmasta ja hain keskittymisen takaisin sulkutaivutuksella pitkällä sivulla. Fellun työskentelymotivaatio oli ihan omaa luokkaansa ja kun mä pyysin oria eteenpäin suoristuksen jälkeen, mä sain kaivaa jokaisen vatsalihakseni pysyäkseni edes joten kuten mukana mustan puoliverisen keskiravissa.

Hymähdin nähdessäni Fellun suupielet, joista vaahto tippui hiekkaan orin ravistellessa päätään. Puoliverinen kumartui hankaamaan päätään etuseensa ja kun mä erehdyin hoputtamaan sitä, olivat pelottavan valkoiset hampaat taas vastassa sekunnin sadasosissa.

Oli siinäkin hevonen. Seuraavalla kerralla mä hyppäisin sillä.

Tutustu Felluun. Lue lisää Matildan elämästä.

tarinan takana Kirjoittanut Ava Pulkkanen. Sepon omistaja. Koululainen. s. 2003. Julkaistu alun perin Sepon päiväkirjassa 26.10.2018.

Mönjä

Isä oli ottanut opikseen, eikä mua sinänsä haitannut, että olin saanut uudet kahden ja puolen sadan ratsastussaappaat lepyttelylahjaksi. Mä melkein hymyilin, kun istuin takapenkillä äidin ajaessa mua tallille, saappaat näyttivät hyviltä autossakin, Jusu ainakin kuolisi kateudesta ne nähdessään, ehkä Jannakin hieman. Sade ropisi auton tuulilasiin, mutta mä kuuntelin paljon mielummin loopin musiikkitarjontaa.

"Haluatko, että jään odottamaan?" äiti kysyi pysäyttäessään auton Purtsien pihaan.
"En. Mä soitan sitten", vastasin ja astuin autosta ulos. Äiti kurvasi pois ja vasta silloin, kun punaiset valot olivat hävinneet näkyvistä, mä katsoin ympärilleni ensimmäistä kertaa.

Mutaa.

Tallin edusta oli siedettävässä kunnossa, mutta kaikki muu, oli ihan ruskean mönjän peitossa. Mun katse laski pihatossa odottavasta ruskeajalkaisesta Seposta omiin jalkoihini ja pakokauhu laskeutui sisälleni. Ainoat vaihtokengät olivat äidin auton takaluukussa ja olisivat palaamassa vasta tuntien päästä.
Ei helvetti.
Kävelin talliin ja yritin kehitellä suunnitelmaa, operaatio Pidä kengät puhtaina. Satulahuoneessa oli vain yhdet saappaat, ne oli varmaan kokoa 45 ja auttamatta ihan liian valtavat mun 38 koon jalkoihin.
Lopulta löysin kaksi muovipussia ja käärin jalkani niihin, jesaria löytyi onneksi omastakin kaapista. Tyytyväisenä virnuillen lähdin pihattoon varoen puhkomasta haurasta muovia kivien kanssa.

Seppo toki arvosti vähän vähemmän mun suojausratkaisuani ja katseli mua jo korvat tanassa, kun pääsin portista sisälle. Sen siniset silmät välkkyivät tuuhean otsatukan alta ja mä tiesin heti, etten tulisi saamaan sitä kiinni helpolla.
Mulla oli onneksi ässä hihassa, tai tarkemmin sanottuna porkkana taskussa. Muta litisi jalkojeni alla ja tunsin, kuinka se imi jalkojani tiukasti itseensä. Toivoin joka askeleella, että ne muovipussit pitäisivät pintansa ja selviäisin ilman rikkoja takaisin kuivemmalle maaperälle.

Seppo seurasi mua ravaten mahdollisimman kaukana musta, mutta ei onneksi vetänyt mua kumoon. Se olisi ollut pahin painajaiseni, mutaa naamassa, korvissa ja hiuksissa. Suljin mutaisen pihaton portin takanani ja kävelin painavilla muovipäällystekengilläni talliin. Seppo sai jäädä käytävälle ja mä etsin sakset käsiini, jotta saisin selvittää oliko uudet kenkäni selvinneet mutakylvystään.

Tyytyväinen virne ei laskenut kasvoiltani, kun näin operaationi onnistuneen täydellisesti. Hyppäisin Sepon selkään heti pihalla, niin kengät säilyisivät puhtaina myös ratsastuksen ajan.
Olettaen siis, että Seppo ei heittäisi mua selälleen muta-ansaan ja hylkäisi sinne hukkumaan paksuun mönjään.

Tutustu Seppoon. Vieraile Kaajapurojen tallilla.