Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa tutustutaan lyhyesti Annaan, omistajien serkkuun ja tallin entiseen tallimestariin. Toinen tarina on useamman kirjoittajan kutkutteleva yhteistarina viereiseltä Purtsien tallilta. Kauhuteinivaroitus!

4. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Anna Sare. Epin omistaja, perijättärien serkku. Graafikko, s. 1995. Julkaistu alun perin Epin päiväkirjassa 9.6.2018.

Jumissa

Pää oli jumissa. Viiniä oli mennyt aika monta lasillista alas edellisiltana, enkä ollut muistanut syödä juuri mitään. Eron jälkeen olin ottanut vastaan jokaikisen projektin, jota oli tarjottu. Töihin hukuttautuminen piti kiireisenä - ei ollut aikaa surra yksinäisyyttä. Olin aikonut työskennellä tämänkin päivän kotoa käsin, mutta olin vain tuijottanut ruutua tuntikaupalla saamatta mitään aikaiseksi. Turhautti aivan saatanasti.

Kello näytti jo melkein kolmea. Tallille oli raahauduttava - en ollut käynyt Auburnissa eilen ollenkaan. Olin lähtenyt töistä suoraan pubiin surullisenkuuluisille "yksille". Yksistä oli tullut yksi pullo viiniä ja siitä kaksi. Kertoiko se jotain? Tuhahdin peilikuvalle ja kiskoin jodhpurit jalkaan. Vaikka olo oli turta, omatunto kolkutteli jossain sumean mielen perukoilla. Epi oli upea nuori hevonen. Tiesin, että voisin päästä sen kanssa niin pitkälle kuin vain haluaisin sen viedä. Sileällä tamma oli kehittynyt huimasti – Lotan osaavissa käsissä treenaus oli tehnyt sille hyvää.

Punapään ajatteleminen sai ristiriitaiset ajatukset sinkoilemaan päässäni ja sormet hamuilemaan automaattisesti savuketta taskusta. Vedin ihanaa myrkkyä syvälle keuhkoihini ja suljin silmäni. Olin iloinen, ettei minun tarvinnut jakaa hevostani enää. Yeah right. Lotta oli kuitenkin saanut Minan vuokrattavakseen Gabriellan hankkiessa oman hevosen. Masentuneelta entinen tyttöystäväni vaikutti kyllä, mutta olin päättänyt luovuttaa omalta osaltani. Ei toista voinut pakottaa avautumaan ja ottamaan tukea vastaan. Ja vaikka olimme eronneet ilman draamaa, ei eksä ehkä edes ollut oikea ihminen lohduttavan olkapään rooliin. Huokaisten tumppasin savukkeen ja hyppäsin autoon. Nyt unohtaisin kaksijalkaiset ja keskittyisin nelijalkaiseen elämäni naiseen.

***

"Oliko ikävä?" mutisin hevoselle pahoittelevaan sävyyn ja rapsutin sen tummaa otsaa. Epi tunki valtavaa päätään syliini kuin vastatakseen myöntävästi. Pieni hymynkare nousi huulilleni ja muutaman hartaan taputuksen jälkeen lähdin vihdoin hakemaan varusteita.

Satulahuoneessa melkein törmäsin Jemiinaan, niin koomaisena kuljin.
"Äh, sori, moi!" tervehdin tökerösti mutta virnistin kuitenkin tapani mukaisesti. Voi jestas miten olinkaan erakoitunut kaikista sosiaalisista piireistä viime aikoina. Tallillakin olin haahuillut ihan omissa oloissani. Blondi vastasi tervehdykseen naurahtaen ja huomasin satulan ruskettuneilla käsivarsilla.
"Ratsastamaan menossa?" kysyin. Jemiina nyökkäsi. Seura ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Ehkä sitten vihdoin heräisin tähän päivään, kun ei toisen edessä kehtaisi puolinukuksissakaan ratsastaa.

Vasta satuloidessani Epiä aivoni alkoivat raksuttamaan. En ollut nähnyt Jemiinaa hetkeen Auburnissa; viimeksi Lefan kanssa touhuamassa, mutta nykyään ruunalla oli toinen vuokraaja. Se blondi jätkä.. Niko? Ketä nainen ratsasti?
"Me ollaan Rillan kanssa valmiita", kuului samalla vastaus kysymykseeni. Niin, angloarabia oli tänä keväänä ratsastanut se Isabellan lainalapsi, Vivienne. Oikea kermaperseriiviö. Päätäni puistellen avasin karsinan oven ja talutin Epin toisen ruunikon perässä ulos. Ehkä kohta olisin taas perillä siitä, mitä täällä oikein tapahtui.

"Miten teillä lähti Kalla CUP käyntiin?" Jemiina kyseli kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Kohautin olkiani.
"Oltiin viidensiä helpossa kentässä", vastasin irvistäen. Rataesteet olivat sujuneet hienosti virhepisteittä, koulu ei niinkään (mitäs olin jättänyt kaiken sileän treenaamisen Lotalle), mutta maasto-osuus sai niskavillani pystyyn. Viimeinen osakoe oli mennyt suoraan sanottuna aivan päin helvettiä. En kuitenkaan maininnut siitä Jemiinalle, vaan keskityin saamaan sinkoilevaa Epiä jotenkin apujen väliin. Olihan se ollut hevosen ensimmäinen kerta maastokokeessa – tästä oli suunta vain ylöspäin.
"Meistähän tulee kilpakumppaneita", blondi hymähti Rillan selästä. Vilkaisin naiseen yllättyneenä.
"Me aletaan kilpailemaan kenttää kanssa", nainen selitti hymyillen.
"Ai, siistiä", vastasin tarkoittaen sanomaani. Olimme keväällä olleet Julian kanssa ainoat kenttäratsastajat Auburnissa. Nyt mukana oli myös Gabriella uuden täysiverisensä kanssa ja ilmeisesti jatkossa myös Jemiina ja Rilla. Ehkä saisin sosiaaliset kuvioni herätettyä henkiin kenttäryhmän kautta?

Tutustu Epiin Lue lisää Annan elämästä Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.

kirjoittajat tarinan takana Julkaistu alun perin Grannin päiväkirjassa 26.08.2018.
Josefina "Jusu" Rosengård. Grannin omistaja, purtsilainen. s. 1998.	Ava Pulkkanen. Sepon omistaja, purtsilainen. s. 2003.	Janna Kaajapuro. Sessan omistaja, Kaajapurojen tytär. s. 2003.

Piukkoja pöksyjä ja puolustuspuheita

"Täällä on vähän erilaista kuin Auburnissa", Josefina sanoo varovasti, kun he sukeltavat Rasmuksen kanssa kirkkaasta syksyä enteilevästä päivästä sisätilojen hämärään ja Grannin kengitetyt kaviot kopsahtavat tallin käytävälle. "Ei ehkä niin hienoa ja… sellaista."

Jusun hapannaamaista silmäterää taluttavaa Rasmusta eivät vaatimattomat puitteet häiritse, niin hän vakuuttaa.
"Itse asiassa", Rasmus sanoo, tuikkaa hevosen karsinaansa ja kääntyy tamman omistajan puoleen. "Täähän on viihtyisä. Eikä tarvi kävellä kilsatolkulla tallikäytävää edestakaisin joka kerta."
Jusu hymyilee, mutta jännitys ei lievity. Hermostuttaa. Tekee mieli jänistää, mutta kun Rasmus on jo täällä asti, olisi mänttiä sanoa, ettei hän voikaan kokeilla Grannia. Ja miksei muka voisi? Siksi, että Jusu pelkää, ettei mies pidä hänen hevosestaan.

Jännitys purkautuu häseltämisenä. Jusu tietää, että Rasmus on täydellisen kykenevä harjaamaan ja varustamaan hevosen itse, mutta mitään tekemättä seisoskelu vasta kamalalta tuntuukin. Rasmus tuhahtaa huvittuneena touhottavalle hevosenomistajalle ja pudistaa vähän päätäänkin, kun Grannin varusteita karsinalle kantava Jusu kysyy, haluaisiko Rasmus kuitenkin erilaiset jalustimet.
"Rauhotu nyt", käy käsky. "Ne on varmasti ihan hyvät."
Kurottuessaan ottamaan satulan omiin käsiinsä Rasmus sujauttaa kevyen suukon Jusun huulille. Tyttö hätkähtää yllättyneenä, mutta Rasmus tuntee tämän hymyilevän, ja kun satulan paino on siirtynyt miehen omille käsille, vapautuneet sirot sormet etsiytyvät hänen paitansa kaulukselle. Niin suukottelua seuraa suudelma, joka ei ole lainkaan epämiellyttävä yllätys.

Siis suutelevalle parille itselleen.

"No ohhoh."

Jusu ja Rasmus hätkähtävät syyllisinä eroon toisistaan ja kääntyvät katsomaan Purtsin kauhukaksikkoa. Jusun sydän hakkaa vähän kovempaa, kun hän katselee vaivihkaa suomenpienhevostaan käytävän hoitopaikalle kiinnittävää Avaa ja tämän seuraneitinä hevosta rapsuttelevaa Jannaa. Voi ei.

"Toi kannattaisi ehkä lisätä tallin sääntöihin", sinihiuksinen tyttö sanoo ystävälleen virnistellen.
"Että tallissa ei tarvitse tutkia toisen nielurisoja kielen kanssa", Ava jatkaa ja ylenkatsoo hiirulaista ja tämän poikaystävää. Mitenköhän nuokin oli päätyneet yhteen, tyttö ajattelee ylimielisesti.
"Nokkelaa, Ava. Mut jos Jusu saa nuoleskella, niin ehkä se lopulta antaa ja sitä alkaa kiinnostaa enemmän pojilla kun Grannilla ratsastus", Janna vastaa ja hymyilee teennäisesti.
Ava naurahtaa, kun Rasmus tuijottaa heitä epäusko katseessaan.
"Vaikka kyllähän tuolla kelpaisi ratsastaa", Ava kiusoittelee ja hymyilee flirttailevasti Rasmukselle.

Jusu ei uskalla sanoa mitään, kiemurtelee vain vaivaantuneesti ja se saa Avan ja Jannan hykertelemään.
Rasmus häviää Grannin karsinaan jatkamaan tamman varustamista. Ava virnuilee ja rapsuttaa Sepon otsaa hetken.
"Pitäisikö meidän mennä koulua vai esteitä tänään, Janna?" nainen kysyy ystävältään jättäen hetkeksi Jusun ja Rasmuksen oman onnensa nojaan. "Esteitä ehdottomasti", Janna vastaa virnistellen.

Sinihiuksinen tyttö lähtee hakemaan ruunansa harjoja ja estevarusteita varustehuoneesta. Nopean harjauksen jälkeen musta pienhevonen saa päällensä turkoosin estehuovan, mustan estesatulan ja meksikolaiset suitset, joissa on turkooseja blingejä otsapannassa.
Avan turkoosit ratsastushousut ja musta toppi käyvät hyvin yhteen hevosen värien kanssa. Tyttö letittää nopeasti mustan piekkarin etuharjan, jotta sen aaveensiniset silmät tulisivat paremmin esille.

Samaan aikaan, kun Jusu ja Rasmus saavat oman ratsunsa melko edustavaan ratsastuskuntoon, on Seppokin sopivasti valmis. Tytöt viivyttelevät tahallaan, jotta pääsevät kävelemään kentälle kaksikon perässä. Ava hihittelee pahansuovasti Jannan kanssa, jolloin Rasmus tai vähintäänkin Jusu tuntevat olonsa mahdollisimman epämukaviksi.
"Se ei oo varmaan koskaan kuullu väreistä", Ava kuiskutti turhan kuuluvaan ääneen ystävälleen ja nauroi.

"Se ei ole mikään lasihevonen", Jusu varoittaa Rasmusta riittävän hiljaa, etteivät sanat kantaudu kauhukaksikon korviin. "Joudut varmaan ratsastamaan ihan oikeasti. Mutta ainakin se on yleensä aika ennalta-arvattava."
"Mikä noiden ongelma on?" Rasmus kysyy kulmat kurtussa ja nyökäyttää Avan ja Jannan suuntaan.
Jusu kohauttaa olkiaan valjusti. Hänen tekee mieli sanoa, että kai mä, mutta se olisi liian alistuvaa jopa hänelle.
"Teini-ikä?" hän ehdottaa.
"Mä en ollut tommonen teini."
"Sä et kai ollut teinityttö."

Jusu väistyy syrjään, kun Rasmus on valmis usuttamaan Grannin liikkeelle. Jusun harmiksi Janna lyöttäytyy hänen viereensä. Osoittaakseen, ettei halua keskustella, Jusu tuijottaa herkeämättä hevostaan ja sillä ratsastavaa miestä - jolla kyllä ratsastaisi, sanoi Ava. Jusu ei halua ajatella sitä sen enempää.

Ei hän saakaan olla ajatuksiensa kanssa yksin. Se voisi olla hyvä asia, mutta kun ajatuksia tuupiskelee sivuun Janna Kaajapuro… no. Joskus omat ajatuksetkin olisivat miellyttävämpää seuraa.

"No", Janna aloittaa pahaaenteilevän maireana. "Mitenkäs te oikein tapahduitte?

Jusu huokaisee henkisesti todella syvään. Mitä pitäisi kertoa? Jostakin syystä ei huvita antaa kovin syvällistä selontekoa.

"Oikeastaan mä ratsastin ensin Rasmuksen hevosta", Jusu lausuu harkiten - mutta ei tarpeeksi harkiten.
"Ja sitten sitä itseään! Kuinka näppärää", Janna tuikkaa.
Jusu kuolisi mielellään siihen paikkaan. Miten ne aina osaavatkin, kauhukaksoset.

Janna hymähtää tyytyväisenä itseensä. Hiirulais-Jusun piikittely on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa ja tyttö tekee sen vielä todella helpoksi valitsemalla aina ne oikeat (eli väärät) sanat. Jusu kiemurtelee ja nyplää hihojaan, hyvä. Ei muuta kuin lisää vettä löylyihin.

"Avan ratsastushousut on upeet, eikö", Janna ikään kuin kysyy, mutta tekee harvinaisen selväksi, ettei lauseen perässä ole kysymysmerkkiä. "Sen perse näyttää hiton hyvältä niissä!"

Jusu yrittää vastustaa Jannan läpinäkyvää lietsontaa, mutta lopulta vilkaisee sivusilmällä Sepon selässä rytmikkäästi keventävän Avan housuja. Tai pyllyä. Joka tapauksessa näky saa Jusun mutristamaan suutaan ja vaihtamaan nopeasti katseensa takaisin Rasmukseen ja Granniin.

"Pojat tykkää isoista perseistä", Janna kääntyy Jusun puoleen ja katsoo tätä pyöreiden silmälasiensa takaa haastaen. "Treenaatko sä pakaroita? Ava ja mä treenataan, obviously."

Polkkatukkainen tyttö tekee yksi-kaksi kyykkyä ja keikistellen venyttelee muka hartioitaan. Jusun on vaan hiljaa, eikä totisesta ilmeestä voi päätellä, aikoisiko se kohta oksentaa vai vaan liueta maailmankaikkeudesta. Todennäköisesti Janna onnistui kuitenkin herättämään pienen epäilyksen siemenen tyttörukan päähän: kuka tahtoisi Hiirulais-Jusun pikkupeppuineen, jos tarjolla oli treenattua laatutavaraa?

Jusu ei paljasta Jannalle treeniohjelmaansa, joten polkkatukka tyytyy kohauttamaan olkiaan ja tuhahtaa samantekevästi.

"Avaaaa! Laitan sulle puomejaaaaa", tyttö huutaa kimeästi ja sinkoaa energisesti nostelemaan puomeja aidan vierestä.

Rasmus on keskittynyt, mutta suo Jusulle nopean, ehkä hieman pahoittelevan hymyn ratsastaessaan ravissa tytön ohi. Mies on tuskin kuullut mitään, mutta saattaa arvata, mitä Jusu joutuu kestämään. Tai mitä he joutuvat kestämään, mikäli sattuvat vielä joskus kauhukaksikon kanssa samaan aikaan tallille. Ja se, jos jokin, on erittäin todennäköistä.

Niinpä herra Alsila pysäyttää ruunikon ratsunsa kentän keskelle ja köhäisee kuin aloittaakseen puheen.

Ennen kuin mies kerkeää sanomaan mitään, Ava huomaa tilaisuutensa koittaneen ja ratsastaa päätään viskovan suomenhevosen puoliveritamman viereen. Sinihiuksinen tyttö parantaa ryhtiään ja luo Rasmukselle viettelevän hymyn.

"Meinaatko kans hypätä? Jos jännittää, voitte tulla meiän perässä", Ava kuiskuttaa ja iskee silmää.
"On kerrankin hyvä perä, mitä katsella", Jannalta livahtaa, ja Jusu katsahtaa levottomana tirskahtavaa ja ripsiään räpsyttelevää Avaa - ja Rasmusta.

Rasmuksen kulmat menevät epäuskosta kurttuun. Olivatko nämä teinit oikeasti tosissaan?

"Onko teillä jatkuvasti puhe siitä mistä puute?" mies murahtaa huuliensa välistä. "Ja mitä helkkaria te Jusulle nälvitte? Sehän on tyyliin maailman paras tyyppi. Jos ei toi tökkiminen lopu, vastaatte siitä mulle, onko selvä."

Avan suu loksahtaa auki, Janna pysähtyy puomi sylissään ja Jusu tapansa mukaan punastuu. Rasmus on juuri saanut Kaajapurojen kentällä kauhukaksikon hämilleen, ainakin hetkeksi.

"Hienoa että pääsimme yhteisymmärrykseen", mies toteaa ja lähtee Grannin kanssa liikkeelle.

Jusu vilkaisee varovasti ensin Jannaa, sitten Avaa. Pitäisikö Rasmuksen käytöstä pyytää anteeksi? Menettikö mies turhaan malttinsa?

Syvällä Jusun sisällä ylpeys kohottaa ujosti päätään ja taltuttaa jännityksen - niin, kauhukaksikolla oli toisensa, mutta Jusulla oli Rasmus. Poikaystävähenkilö, joka piti hänen puoliaan. Jusu hymyilee Grannin selässä istuvalle Rasmukselle ja muodostaa huulillaan "kiitos".

Vieraile Purtsien tallilla Tutustu Granniin

Tutustu Seppoon & Sessaan Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.