Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäinen tarina on koskettava kuvaus hyvinkin arkisesta tapahtumasta Auburnissa: varsojen vieroituksesta. Toisessa tarinassa Vila saa uuden hoitajan, joka on kaikkea muuta kuin "se perinteinen ponityttö".

18. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Isabella Sokka. Auburnin kartanon vanhempi perijätär. Geologi, s. 1989. Julkaistu alun perin tallipäiväkirjassa 11.10.2017.

Kartanolla, 10. lokakuuta 2017

Anna ja Jonathan olivat listan mukaan yhdessä aamuvuorossa, kun saavuin tarmokkaana ja hermostuneena talliin toimiston kautta. Armi alkoi olla paksu ja pikkuhiljaa varsomiskarsinan tarpeessa – sitä paitsi en halunnut stressata tammaa karsinanvaihdolla liian lähellä varsomista. Amandalle en tällaisen stressin mahdollisuudesta edes hiiskunut. Siskoparka oli ensimmäisestä tiineestä tammastaan aivan hermona. Koin jopa pientä myötätuntoa tätä kohtaan, sillä tiesin tunteen itsekin. Olin vinkannut Annalle tammojeni ruokinnanmuutoksesta, vaikka hajamielisenä tajusinkin, etten ollut ikinä päivittänyt tietoa rehuhuoneen taulukkoon. No, vieroitus olisi hoidettava silti.

Luotin kuitenkin Annaan ja pikainen tarkistus Vilan karsinassa kertoi, ettei maitoa tullut ollenkaan niin paljoa. Molemmat mammat saisivat olla hetken ilman väkirehuja, kunnes maidontulo lakkaisi kokonaan. Suunnittelin, että kunhan rouvastammat selviäisivät pahimmasta ensistressistä, voisi työskentelyn aloittaa käynnillä ja ravilla. Rilla oli sen verran tukevassa kunnossa, että alkuun täytyisi ehkä ratsastaa ilman satulaa. Nuoren Vilan kyytiin en ainakaan heti ensimmäiseksi haluaisi ilman mitään, sillä en ollut koskaan kokeillut tamman reaktiota. Nuoruuden hurjapäisyyteni tuntui kaikkoavan päivä päivältä, enkä enää janonnut riskejä. En toki vältellyt hankalia tilanteita, mutten myöskään suin päin kerjännyt niitä. Kai minä olin tulossa vanhaksi. Onneksi Vila ei ollut samanlainen ratsutettava kuin Eela aikoinaan – sen kanssa en ollut pärjännyt yksin. Muistelin hymyillen Eelan nuoruutta ja minulle tuli pakottava tarve rapsuttaa tammaa.

Olin juuri poistumasta hannoverilaisen karsinasta, kun Anna tuli minua vastaan.
"Tänään se sitten tapahtuu. Tehdään tämä yhdessä – viedään ensin tammat derbykentälle tarhaamaan, jotta olisivat mahdollisimman kaukana, sitten varsat samaan vanhaan tarhaansa. Parempi niille, että ympäristö ei muutu. Emän katoaminen on ihan riittävän stressaava temppu", juttelin.
Anna nyökkäili ja otti molemmat tammat karsinoistaan. Minä talutin Verdin Cocon karsinaan ja jätin varsat kahden kesken. Ne eivät tajunneet mitään pitkään aikaan, mutustivat vain ruokiaan. Olimme päässeet tammoja taluttaen suihkulähteelle, kun varsojen hätäinen hirnunta alkoi. Kiristin äkkiä vauhtia ja kannustin Vilan ketjunarusta kiskoen kauemmas. Annakin hoputti Rillaa – tukevasti aidatulla kentällä ne saisivat sitten hirnua sydänsuruaan. Tammat kuitenkin kuulivat varsojensa hätähuudon, ja saimme pidellä tammoja kaikin voimin. Vaikeinta oli sulkea portti – kumpikin emä olisi tahtonut rynniä ylitsemme silmäänsä räpäyttämättä.

Sydän pamppaillen ja suurta surua tammojen hädästä tuntien huidoin tammoja naruja heiluttaen kauemmas. Huusin ja tuupin, sain muutaman mustelmankin. Tammat eivät minusta pahemmin välittäneet. Anna taisteli portin kiinni ja katsoimme surumielisinä toisiimme. Molemmilla oli pieni hiki ja sama ahdistunut ilme kasvoillaan.
"Vihaan vieroittamista. Mutta parempi tehdä se kerralla", sanoin hiljaa. Yksissä tuumin jätimme tammat juoksemaan ja huutamaan hädissään ja palasimme talliin.

Lähdimme taluttamaan varsat omaan tarhaansa. Raukat seurasivat meitä innokkaasti ja rynnivät koko ajan hirnuen tuttuun paikkaan. Molemmat olivat varmoja, että emät odottaisivat siellä niin kuin aina ennenkin. Sydäntäni kuristi, kun kaksi keskenkasvuista, pörröisen varsakarvaista otusta juoksi tuttua tarhaa hädissään ympäri aitaa seuraten. Emiä ei löytynyt, mutta ilmassa kaikui kaukainen surumielinen huuto. Sade koveni, eikä kaukaista hirnuntaa erottunut täydellisesti. Onneksi derbykentälle oli matkaa ja välissä olevat rakennukset toimivat vaimentimina. Varsat vastasivat huutoon sydäntä särkevästi ja törmäilivät holtittomasti toisiinsa. Hiljainen, kaukaa kuuluva tammojen kimeä hirnunta oli silti omalla tavallaan vielä riipaisevampi. Silmiini tuli kyyneleitä, enkä voinut katsoa Annaan.

***

Istuimme Annan kanssa vaitonaisina tallituvassa, eikä kahvi maistunut minulle lainkaan. Kaadoin kylmenneen sisällön viemäriin ja tyhjässä vatsassa väänsi. Tajusin yhtäkkiä, että joku puuttui.
"Missä Jonathan on?" kysyin Annalta. En ollut nähnyt miestä koko aamuna, mutta muut hevoset olivat ilmaantuneet ajallaan tarhoihinsa vieroitusrupeamamme aikana.
"Ihan tavallisesti töissä", Anna vastasi mietteliäänä. "Mutta ei hän ole ollut oma itsensä. Jotenkin tosi hiljainen ja ajatuksissaan. En kuitenkaan kysellyt sen enempää."

Nyökkäsin ymmärtäväisenä, sillä asia ei meille kuulunut. Olin kuitenkin hieman huolissani. Mumisin Annalle epäselvästi poistuvani ja siirryin talliin. Jonathan siivosi Valerien karsinaa, kun huikkasin miehelle vaimeasti hei. Jonny vilkaisi minuun pikaisesti, muttei vastannut mitään. Katsoin hämmentyneenä lasittunutta katsetta ja jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että mies ei katsonut tätä näkymää. Ymmärsin miehen ilmeen täysin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mitä oli käynyt. Varsojen vierottaminen oli käynyt omille voimilleni yllättävän paljon.

Jonathanin silmät katsoivat suruun, eikä tätä maailmaa ollut. Annoin miehen olla ja poistuin vähin äänin.

 
Vieroitetut Coco (Kallan Acacia) ja Verdi (Kallan Verdigris)

Tutustu Cocoon. Tutustu Verdiin. Lue lisää kasvatustoiminnastamme. Katso tulevat ja menneet astutukset. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.

tarinan takana Kirjoittanut Anton Seljavaara. Vilan hoitaja. Automekaanikko, s. 1993. Julkaistu alun perin spinn-off tarinana 17.08.2018.

Hebbapoika93

Isabella Sokka katseli minua arvioiden päästä varpaisiin mutristaen suutaan. Olin talliin astellessa puhkunut itsevarmuutta ja intoa, mutta nyt minun teki mieli piiloutua vieressä seisovan mustan puoliverisen taa pakoon tuota lyhyttä, mutta jokseenkin pelottavaa naista.
Lopulta naisen kasvoille nousi hymy ja tämä kohautti harteitaan.
"Nooh, eiköhän me voida kokeilla, onko sinusta hevosen hoitajaksi. Selkään et nouse, ennen kuin olen varma, että osaat hommas..."
Pieni ripaus itsevarmuuttani palasi hymyn kera kasvoilleni. En ollut hevosten kanssa tekemisissä sitten vuoden 2008 satunnaisia rapsutushetkiä lukuunottamatta, mutta kyllä minun aktiivisilta harrastusajoilta jotain oli mieleeni jäänyt. Toivon mukaan..

Okei, en ehkä ollut se stereotyyppisin ihminen, jolla on "hoitohevonen". Eittämättä tulee mieleen joku peruskouluikäinen tyttö, joka puunaa hullun kiilto silmissään jotain ylilihavaa suomenhevosta tai shetlanninponia ja ratsastaa sillä ilman satulaa pitkin metsiä. Ei, en ollut mikään esiteinityttö eikä Vilakaan ollut mikään lihava puskamopo.
Katsahdin mustaa tammaa, joka nuokkui puolinukuksissa tallikäytävällä. Huhujen perusteella tamma varmasti oli mitä mainioin tapaus, jonka kanssa aloitella jäihin uponnutta hevosharrastusta uudelleen.

Isabella ilmoitti, että Vilan tulisi olla puolen tunnin kuluttua täysissä ratsastustamineissa maneesissa ja katosi paikalta. Itse jäin hoomoilasena seisomaan siihen hoitopaikalle tamman kanssa.
Läsipäinen tamma tökkäsi minua hellästi turvallaan ja havahduin takaisin tähän maailmaan. Mistähän minä sen harjat ja varusteet löytäisin...

Pienen harhailun jälkeen löysin kuin löysinkin tamman varusteet ja ryhdyin sukimaan tamman tummaa karvaa ojennukseen. Vila ei paljoa korvaansakaan lotkauttanut hoitotoimenpiteiden aikana eikä mennyt pitkään, kunnes tamma seisoi hoitopaikalla täysissä varusteissa. Osasinpas! Suitsien kanssa piti tosin hetki miettiä, miten ne sinne päähän saatiin, mutta jostain selkärangasta sekin taito taas löytyi.
"Noni, sitten lähdetäänkin etsimään se maneesi!" kerroin tammalle ja talutin sen ulos tallista.

Isabella odottikin jo maneesilla turhautuneen näköisenä. En kai minä myöhässä ollut?
Nainen kiersi Vilan ympäri ja maiskautti suutaan hyväksymisen merkiksi.
"Kaikki näyttää olevan niin kuin pitääkin", nainen totesi hymyillen. "Kiitos."
Isabella neuvoi, mihin voisin mennä katsomaan ratsastusta ja löysin pian tieni katsomon puolelle.
Isabella aloitteli treenit Vilan kanssa enkä voinut muuta kuin istua hiljaa katsomossa ihaillen ratsukon työskentelyä. Vila näytti upealta - eikä nyt omistajassakaan mitään vikaa ollut. Ainakaan ulkonäöllisesti.

Kevyen treenin jälkeen oli aika palata takaisin talliin. Samaan tuttuun hoitopaikkaan talutin mustan tamman ja riisuin sen varusteista samalla, kun Isabella selitti tallin käytännöistä sekä antoi neuvoja tulevaan.
Kun Vila oli takaisin karsinassaan, paikalle saapui punatukkainen mies viereiseen karsinaan möhömahaisen tamman kanssa. "Anton, tässä on Jonathan. Jonathan, tässä on Anton. Anton on Vilan hoitaja ja uus täällä, joten jos viitsisit hänelle paikkoja näyttää, kunhan olet sen Eelan hoitanut", Isabella ilmoitti ja viittoili kädellään vuoron perään meitä molempia. Sen jälkeen nainen katosi paikalta kengänkannat kopisten.
Jonathaniksi osottautunut mies nyökkäsi tervehdyksen suuntaani ja ilmoitti, että lähdetään samantein kiertelemään paikkoja. Niinpä minä lähdin taapertelemaan tuon tallimestariksi osottautuneen miehen perässä pitkin maita ja mantuja. Jonathan selitti niitä näitä ja yritin parhaani mukaan painaa mieleeni kaiken nippelitiedon, mitä mies minulle kertoi.
Lopulta päädyimme loungeen.
Täältä saa kahvia ja täältä löydät myös kaikki lorvailijat, joilla ei MUKA ole mitään muuta tekemistä kuin istua täällä", Jonathan selitti.
"Älä viiti, saa kai sitä taukoa pitää", joku nainen irvisti miehelle. Muutama muukin oli kuluttmassa loungen istuinpaikkoja ahtereillaan ja tervehtivät minua iloisesti. Esittelin nopeasti itseni ja yritin painaa mieleeni kaikkien nimet, vaikka unohdin ne lähes samantein.
Mutta eiköhän ne nimet ajan saatossa mieleeni jää. Ehkä. Toivottavasti.

Hoitohevoseni omistaja kipitti myös paikalle, hymyili minulle leveästi ja kertoi jostain ihmeen Garden Tea Partysta.
"Kutsu ton jo aikapäiviä sitten lähetetty, mutta tule ihmeessä sinäkin sinne. Pääset vähän tutustumaan muihinkin. Pukukoodi tumma puku", nainen selitti ja lupasin parhaani mukaan ehtiä paikalle.

Koska Vilan kanssa ei tänään enää mitään tekemistä olisi, lähdin kotia kohti. Vanha Volvon erottui aika hyvin joukosta siinä parkkipaikalla muiden autojen joukosta. Eikä niinkään edukseen... Eihän se kaunis ollut, mutta toimi kuin unelma ja jos ei automekaanikkona kulkupeliään katsastuksesta läpi saanut, kannattaisi vaihtaa ammattia.
Ennen autoon istahtamista katsahdin vielä taakseni. Kyllä tälleen perusduunarina tämä paikka vaikutti ehkä "liian hienolta", mutta enköhän minä tänne sopeudu. Toivon mukaan.

Istahdin kuskin paikalle, peruutin parkkiruudusta ja lähdin kotia päin ajamaan. Matkalla soitin äidilleni.
"Äiti, jos on juhlat, joissa pukukoodina on tumma puku, niin mitä hiivattia se tarkoittaa?"

Tutustu Vilaan. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.