Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa päästään kurkistamaan kartanon perijättärien väleihin ja sisarusrakkauteen, joka ei ole reippaassa vuodessa merkittävästi muuttanut muotoaan. Toinen tarina on tällä kertaa taidokkaasti ja ihanasti sarjakuvan muodossa!

3. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Isabella Sokka. Auburnin kartanon vanhempi perijätär. Geologi, s. 1989. Julkaistu alun perin tallipäiväkirjassa 29.8.2017.

Kartanolla, 29.8.2017

Olin huonolla tuulella. En vain vähän äkäinen, vaan kiehuin. Työprojekti oli umpikujassa, tutkimukset pitäisi aloittaa alusta. Useampi kuukausi intensiivistä työtä meni hukkaan yhden saastuneen näytteen takia, harjoittelijan käsittelemänä tietenkin. Virheestä kuultuani hymyilin tuolle nuorelle tytölle jäätävästi ja hillitsin kiukkuni, kuten seurapiirikasvatuksen saaneen tutkijan kuuluikin. Sisälläni kuitenkin myrskysi ja olin kuin perseeseen ammuttu karhu. Sitten kuulin Amandalta talliuutisia ja olin kuin karhu, jota oli ammuttu perseeseen kahdesti.

Voi olla, että kiukkuunnuin pienestä, mutta jostakin syystä en ilahtunut, kun Amanda osoitti oma-aloitteisuuttaan. Sisko oli hommannut meille tallityöntekijän, uuden yksityisen sekä kaiken kukkuraksi luvannut Rillani jollekin nuorelle tytölle vuokrahevoseksi. Siis mitä hittoa, ilman mitään konsultaatiota! Tietenkin se siskonhupakko oletti, että ehdin ottaa uusia valmennettavia oikeiden töideni lisäksi. Ja oliko rakas Amanda soittanut uuden tallipojan suosituksia läpi? Naisen vastauksista päätellen virallisia suosittelijoita ei ollut, ties mistä hän oli pojan onkinut. Salaa kuitenkin odotin Jonathanin tapaamista, sillä brittitausta kiinnosti. Tiesin myös, ettei Amandakaan ketä tahansa kelpuuttaisi. Oikeasti olinkin kiukkuinen vain siksi, etten ollut saanut kuulla asiasta ennen kuin työt jo alkoivat. Yritä siinä sitten olla uskottava laatutallin omistaja, kun et edes tunne palkollisiasi!

Rillan vuokraajan kanssa jouduin oikeasti hengittelemään syvään. Amanda oli oikeastaan jo luvannut paikan tytölle, vaikka Rillalla ei mammalomansa tähden voisi edes tavoitteellisesti ratsastaa. Soitin Vellamolle, joka harmikseni vaikutti itse asiassa todella ihanalta tyypiltä kummallisesta nimestä huolimatta. Olisi ollut ihanteellista soittaa ja peruuttaa siskon lupaus todella ilkeällä äänensävyllä, mutta huomasinkin tarjoavani Vellamolle hoitajanpestiä. Ratsastusta en voinut luvata vielä hetkeen. Vella lupasi palata asiaan vastauksensa kera myöhemmin.

Uudelle yksityiselle en voinut kuin huokaista, ja onneksi siitä saisi sentään lisää tallivuokratuloja. Päädyin tapaamaan tämän Julian tallikäytävällä - pakottaen itselleni melkoisen tekohymyn. Nainen vaikutti kuitenkin mukavalta ja hyvänä päivänäni tulisin varmasti hänen kanssaan toimeen.

Ironista kyllä, mutta Amandan järjestelyjen setviminen sai minut oikeastaan jopa vähän paremmalle tuulelle. Olin nyt taas tietoinen siitä, mitä tallissani tapahtui. Sitä paitsi varsaterapia auttaisi kaikkeen! Olin hoitanut asioiden selvittelypuhelut toimistosta käsin ja henkisesti hyvin uupuneena raahasin itseni tarhoille.

Varsat kasvoivat kovaa vauhtia ja hymyillen katsoin niiden kirmaamista. Kaksi ihanaa tummaa, Coco ja Verdi. Kaunis ja komea, molemmat minun ihanista tammoistani. Vieroitukseen ei olisi enää hirveän kauaa aikaa ja minun täytyisi alkaa panostaa varsojen käsittelyyn, jotta ne kehtaisi myydä laatutallin kasvatteina. Varsat pitäisi opettaa kulkemaan narussa - riimut niillä oli jo ollut päässään muutamia kertoja, minkä lisäksi haluaisin niiden oppivan jo pienenä kavioiden noston. Kiinnisitomista voisi myös harjoitella pikku hiljaa.

Olin haaveillut aidalla jonkun aikaa, kun huomasin Annan ja uuden pojan Jonathanin saapuvan kahvikupit käsissään ulos harvinaiseen, ujoon auringonpaisteeseen.
"No mutta hyvää päivää. How do you do Jonathan?" kysäisin viileästi. En vaivautunut esittelemään itseäni. Jos poika ei tunnistaisi minua perijättäreksi, hän oli totisesti tullut väärään talliin.
"Isabella, I assume? How do you do? Hei, olen Jonathan", nuori mies vastasi.

Hymyilin sisäisesti. Ainakin hän tervehti kohteliaasti ja oikein. Kättelimme pikaisesti ja vilkaisin herraa päästä varpaisiin. Ulkoisesti hän sopi hyvin Annan työpariksi, vaikka tyyli ei varsinaisesti vastannut omaa miesmakuani – joka ei ollut turhan tiukka sekään. Moni mies oli lopultakin aika komea, kun tarpeeksi kauan katsoi.

Anna myhäili itsekseen Jonathanin vierellä ja katsoi kiinnostuneena tutustumistamme. Olin aika varma, että Anna huomasi huonon tuuleni. Yritin silti peittää sitä parhaani mukaan, sillä turha kiukuttelu (ja etenkin sen näyttäminen) oli mielestäni täysin alaluokkaista.
"Anna hei, sinulla on muistaakseni tuttuja muutamalla oriasemalla täällä Suomessa, eikö?" kysyin, odottamatta oikeastaan vastausta.
"On, miten niin?" nainen katsoi minua kulmat kurtussa. Mahtoi pohtia, että kenet nyt astutettaisiin.
"Ajattelin vain, että voisit tehdä varovaisia ja tyylikkäitä tiedusteluja, josko joku tarvitsisi uutta lupausta itselleen. Olemme Amandan kanssa päättäneet myydä Verdin."
Anna katsoi minua vähän yllättyen, mutta nyökkäsi myöntymykseksi.
"Hienoa, kerro jos joku potentiaalinen kiinnostuu."

Kaksikko oli poistumassa vähin äänin talliin, mutten päästänyt heitä niin helpolla.
"Jonathan?" huudahdin perään rauhallisesti, mutta ärsyttävän kimeästi ja käskevästi.
"Niin, pomo?", poika kysyi kääntyen takaisin.
"Sano mielummin Isabella tai neiti Sokka. Pomo on todella rahvaanomainen sana. Ajattelin puhua sinulle tulevan laukkatapahtuman tarjoiluista." En odottanut vastausta, enkä sitä saanutkaan. Jatkoin: "On hienoa, että olet oma-aloitteinen ja reipas, mutta tämä ei ole ratsastuskoulu tai pikkutalli, eikä tapahtumamme ole mikään ex-ravureiden laukkakokoontuminen. Tarjoilun on vastattava tapahtuman ja tallin luonnetta. Nakit ja hot dogit voit jättää köyhille. Etsi inspiraatiota mieluummin brittiläisistä laukkatapahtumista, olet varmasti vieraillut niissä. Soisin kävijöille tarjottavan mieluummin jotakin terveellistä ja tyylikästä, vaikkapa mansikka-vuohenjuustosalaattia, lohichevicheä, karitsatartaria tai bruschettaa. Juomat voivat olla alkoholittomia ja ota tarvittaessa yhteys johonkin pitopalveluun, käske laskuttaa meitä. Muutaman tyylikkään vaihtoehdon lisäksi voit tarjoilla nakkeja tai mitä haluatkaan, jos luulet osan kävijöistä jakavan makusi. Ymmärretty?"

Lopetin tylytykseni vienoon hymyyn. Miehen oli tiedettävä työskentelevänsä kartanolla ja hoidettava hommansa tasonmukaisesti. Pienillä yksityiskohdilla oli väliä.
Hämmentynyt nyökkäys kertoi pojan ymmärtäneen.
"Ja Anna, hoida sinä tuoreita kukka-asetelmia tapahtumaan. Palkkaa jotkut sihteeriksi ja kahvilamyyjäksi, käytä tarvittaessa vuokratyövoimaa. Teitä tarvitaan hevostenhoitajina."

Hymyilin kaksikolle ja käännyin ympäri. Sukelsin aidan ali Vilan, Rillan ja varsojen tarhaan. Olin ollut tarpeeksi sosiaalinen yhdelle päivälle ja sentään tiesin, miltä uusi palkolliseni näytti. Siirryin rapsuttamaan varsojani, enkä suonut ajatustakaan sille, mitä Jonathan mahtaisi ajatella minusta.

Tutustu Rillaan, joka on jälleen hoitajaa vailla! Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.

Lue jatkoa Isabellan ja Amandan mutkikkaille väleille:
Amanda, 31.8.2017 / Isabella, 6.10.2017
Entä miten Jonathan kotiutui? 11.10.2017

tarinan takana Kirjoittanut ja kuvittanut Ellie von Brandt. Riepun vuokraaja. Lukee pääsykokeisiin, elää perintörahalla. s. 1999. Julkaistu alun perin Riepun päiväkirjassa 22.08.2018.

Koulutreeniä ja vauvauutisia

Sarjakuvassa lisäksi:
Sarah Reyes
Bansku & Inna Paakkanen
Eela & Jonathan Raynott