Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa ei mennä ajassa kovin kauas, vaan palataan tähän syksyyn Auburnin kartanolla. Toinen tarina on taas erittäin surullinen takauma erään hahmon elämästä viiden vuoden takaa.

2. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Ellen Nylund. Meidhirin omistaja, tallipaikka Auburnissa. Myyjä, s. 1999. Julkaistu alun perin Meidhirin päiväkirjassa 24.9.2018.

Astrologin förklarar allt

Mä olin justiinsa liikuttanut Meidhirin, joka oli viime syksyn tavoin alkanut olemaan taas täys perse. Se oli täytynyt liinata tai irtojuoksuttaa viime viikolla joka päivä ennen kuin olin viitsinyt nousta selkään. Korvahuppu päässä me oltiin sitten jännittynein fiiliksin koitettu pysyä pöksyissämme. Maneesi oli ollut ihan kamala. Joko satoi tai tuuli, kun me käytettiin sitä. Ja kumpikaan asioista ei voinut olla enemmän ikävämpää Meikulle, joka oli säpsähtänyt jopa sitä kun Innan Bansku oli ravatessaan aloittanut piereskelemään ihan yhtäkkiä. Hui.

Tämän päivän treeniin oli kuulunut ensin juoksutus apuohjilla ja sitten mä olin ratsastanut päälle tunnin osittain apuohjilla ja lopuksi ilman. Me oltiin tosiaan voitu mennä kentällä, joka oli nyt vähemmän märkä kuin viime viikolla, mutta ne pari lätäkköä jotka oli edelleen kentällä meinasi syödä Meidhirin. Rapa oli roiskunut ja sekä mä että valkoinen, urhea ratsuni oltiin todellisia kurajalkoja. Eikä mua todellakaan ihmetellyt Amandan halveksuva katse, kun me jätettiin todennäköisesti vastapestylle tai ainakin lakaistulle käytävälle kuraiset jalanjäljet ovelta pesukarsinaan. Kaikista stalkkausyrityksistä huolimatta mä en ollut saanut selville Amandan syntymäaikaa, joten päättelin sen olevan edelleen jotenkin Neitsyt, jossei se ollut sen tähtimerkki niin ehkä Kuu? Tai Nouseva?

Pesukarsina oli onneksi ihan lähellä Meikun karsinaa, joten me päästiin sinne ikään kuin suojaan Amandan keljulta katseelta. Mutta tottakai mä olin unohtanut ottaa riimun mukaan matkaan, kun käveltiin karsinan ohi, ja nyt me valuttiin kuraa Meikun kanssa pesukarsinaan Amandan seistessä Annan kanssa Epin karsinalla, josta blondilla oli melkein suora näköala pesukarsinalle. Otin askeleen taaksepäin.

Onneksi talli oli suhteellisen vilkas neljän maissa maanantaina ja alakuloisen oloinen Rasmus asteli pääkäytävälle.

"Hei Rasmus!" huikkasin sille nopeesti ja mies kääntyi hämmentyneenä katsomaan mua. Se otti pari askelta lähemmäs mua. "Mä en hoksannut ottaa riimua pesariin mukaan, et voisiksä mitenkään hakee sitä mulle tai pitää Meikkua? Mieluummin jos viitsisit hakea sen? Eh", virnistin lopetettuani venyneen kysymyksen. Mies nyökkäsi ja kohautti olkiaan.

Mua harmitti ja hämmensi Rasmus. Se oli päätynyt Kaajapurojen tallin Jusun kanssa yhteen ennen kuin mä olin edes ehtinyt paria sanaakaan sanoa Rasmukselle. Ja se oli niin epätavallinen Kaksonen, tosin ehkä se johtui siitä että sillä oli Kalat Kuussa. Stalkkasin useampaa tallilaista vapaa-aikanani, koska mua kiinnosti muiden elämä välillä enemmän kuin omani, joka lähinnä koostui Meidhiristä ja Netflixistä.

"Tässä", Rasmus oli back vaaleanpunaisen riimun kanssa, jonka se ojensi mulle.

"Kiitos tosi paljon", hymyilin ja otin vastaan riimun ja sitten Rasmus haihtui mumisten savuna ilmaan sillä välin kun käänsin katseeni Meikkuun.

Mä vaihdoin näppärästi suitset riimuun ennen kuin Meidhir ehti reagoida mitenkään ja sitten riisuin satulan, jonka vyö oli todella kurainen. Ja mua ei todellakaan huvittanut alkaa putsauspuuhiin, mutta ilmeisesti täytyi. Tosin nyt kun oli Vaaka Auringossa toivoin jonkun olevan kiltti ja kiva ja tarjoutuvan putsaamaan Meidhirin varusteet, mutta Auburnissa sitä ei tapahtuisi koskaan. Joko kaikilla oli omat henkilökohtaiset putsaajat tai ne putsasi itse hevosten varusteet heti joka liikutuksen jälkeen, koska musta tuntui että ainoastaan Meidhirin varusteet roikkui satulahuoneen telineillä vähän likaisina. Mulla oli kuitenkin Neptunus Kuudennessa Huoneessa eikä mua haitannut lika ja oikeastaan kun asiat oli vähän sekaisin ja likaisia, hommat oli mukavampia. Jos Meikun varusteet olisi koko ajan siistit en viitsisi liata niitä. You know?

Laitoin varusteet telineelle ja aloin sitten huuhtelemaan melkein jo täysin kimoutuneita jalkoja, jotka oli nyt tosin kuran peitossa. Meidhir ei pitänyt suihkua ikävänä juttuna, vaan seisoi nätisti koko ajan ja näytti katselevan korvat hörössä Rillaa, joka asui pesukarsinasta katsoen käytävän toisella puolella. Tamma piti orin kiinnostuneena muista asioista sen aikaa kun huuhtelin herkkää vatsanalusta. Kun homma oli hoidettu, vedin hikiviilalla jaloista enimmät vedet ja pyyhkäsin vähän pyyhkeellä. Sitten talutin orin karsinaansa, jossa se kolusi ruokakipon ja jonkin ihmeen takia myös vesiautomaatin. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka vesiautomaatti alkaisi veden sijaan toimittamaan herkkuja.

Vein alustavasti varusteet satulahuoneeseen, jossa ei onneksi ollut kukaan tuomitsemassa kuivunutta kuraa tiputtavaa satulavyötä. Suitset ripustin niiden koukkuun ja vaihdoin ruskeiksi muuttuneet saappaani kumisaappaisiin, jotka olin siirtänyt vaan sivuun siksi aikaa kun ratsastin. Nyt kun tarkemmin miettii, satulavyön harjaus kovemmalla harjalla riittäisi toistaiseksi. Kun taioin itselle harjan käteen ja rapsutin likaa satulavyöstä, Amanda syöksyi sisään ilman että yksikään poninhännälle kiinnitetty hiussortuva liikahti liikaa. Kaikki oli kondiksessa. Mä suoristauduin kyyrystä kuin raketti ja kohtasin kylmän katseen. Nainen nosti käsivarsilleen satulan ja olin varma, että kuulin sen mumisevan tarkoituksellisen selkeästi "kuvottavaa" ennen kuin ovi paiskautui kiinni ja mä jäin roikottamaan harjaa ja satulavyötä varustehuoneeseen. Meidän välit ei selkeästi olleet edelleenkään hyvät, mutta eipä meistä kumpikaan tehnyt mitään sen eteen. Ja tuskin tulisi tekemäänkään ainakaan omasta alotteestaan, mulla on kuitenkin Mars neliökulmassa Uranukseen.

Tutustu Meidhiriin. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.

tarinan takana Kirjoittanut Rasmus Alsila. Ylläpitohevosena Bran. Työskentelee markkinointiyrityksessä. s. 1996. Julkaistu alun perin spinn-off tarinana 06.09.2018.

tammikuu 2013 - Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade sentään on lakannut. Joachim ajaa yhdistelmää tyytyväisenä yhdellä kädellä. Sietääkin; se voitti vuoden ensimmäisissä kilpailuissa metrineljäviiden luokan uudella ratsastettavallaan, Alenalla, ja mä tulin kolmanneksi metri kolmessakympissä mun omalla Calypsolla. Joachimia oli ärsyttänyt lähteä vain kahden hevosen kanssa yli tunnin kisamatkan päähän, mutta pomo oli halunnut lepuuttaa nuoria ja GP-hevosia vielä ja Joachimkin oli lakannut nurisemasta päästyään huippukunnossa olevan Alenan satulaan.

Mä en ehdi tajuta mitä tapahtuu. Varmaan tiessä on mutka, varmaan se on vähän jäinenkin. Mä tunnen kuinka auto lähtee voimakkaasti nykäisten sivuluisuun, kiertyy poikittain tielle, ja sitten rysähtää kun traileri kaatuu kyljelleen ojaan.

***

Joka puolella on verta. Vittu miten voikin olla paljon verta. Kuuluu ryskettä, veri kohisee mun korvissakin, ja mä huomaan toivovani vimmatusti että se oli Alena joka jäi alle.

Mutta kyllä se on Alenan suojitettu takajalka, joka potkii toistuvasti ilmaa kun tamma yrittää päästä ylös. Mä ja Joachim revitään sitä taaksepäin ja kun Alena lopulta nousee seisomaan suunnilleen naarmuakaan vailla, mä tiedän jo että toista hevosta me ei tänä iltana saada trailerista elävänä ulos.

Calle hengittää vielä, mutta sen kyljessä on outo lommo ja ainakin toinen etujalka varmaan kokonaan poikki, mä näen luun ja kaikki, ja hevostahan siitä ei enää tehdä.

***

Poliisi käy ampumassa Callen sinne ojaan, ja sinne hevosenraato ja traileri jätetään, kun pomo tulee hakemaan eloonjääneet. Se soittaa jonnekin kaatopaikalle ja ne lupaa käydä aamulla siivoamassa vahingot. Jos mä pystyisin, nauraisin sille miten saksalaista tämäkin vaan on: asiat hoituu, nopeasti, järjestelmällisesti, kylmästi.

Mä en silitä Callea viimeistä kertaa, en oikeastaan katso siihen päinkään. Mä nousen pomon upouuden hevosauton kyytiin. Se ei ollut antanut sitä meille aamulla. Jos olisi, oltaisiinko me kaikki kuolleita vai kaikki elossa?

"You can still stay, Rasmus", pomo sanoo kun me ollaan päästy moottoritielle. Se vilkaisee mua, mutta mä tuijotan tietä.
"Yeah", mä vastaan. Yeah right.

***

"Take care", Joachim sanoo lentokentän aulassa ja lyö mua jotenkin veljellisesti selkään.
"Thanks", mä vastaan. Jättimäinen urheilukassi mun jaloissa on täynnä ratsastuskamoja ja mä mietin, voisinko vaan jättää ne tänne, pyytää Joachimia vaikka polttamaan ne.

Eihän mulla ole enää hevosta millä ratsastaa, niin mitä mä niillä tekisin.

"Come back one day", Joachim jatkaa. "We have horses for you to ride, y'know."

Mun tekisi mieli sanoa, että mä olisin mieluummin loppuelämäni ratsastamatta kuin hyppäisin pikkuluokkia pomon nelivuotiailla viripäillä ja miettisin mitä olisin voinut Callen kanssa saada, mutta mä vain totean samalla kun käännyn jo kohti turvatarkastusta: "Let's see how it goes."