Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa seurataan Nitan ja Armin sileäntyöskentelyä. Samalla kiitämme Nitaa ajasta Armin kanssa, sillä nainen siirtyy uusiin haasteisiin vaihtaessaan vuokrahevosta Leeviin! <3 Toisessa tarinassa ollaan spinn-off tunnelmissa: Heidi joutuu kohtaaman ison (ja ikävän) muutoksen elämässään.

17. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Nita Merisalo. Entinen Armin vuokraaja, nykyinen Leevin vuokraaja. Lukiolainen, s. 2000. Julkaistu alun perin Armin päiväkirjassa 19.02.2018.

Istunta-asiantuntija

Punarautias tuijotti mua tarhasta odottavasti. Hörähdysten saattelemana pujahdin tarhaan, mutta sen pidemmälle mun ei tarvinnut lähteä. "Jep, sua mä tulin hakemaan", hymyilin Armille, joka tuli portille vastaan. Mulla oli ollut harvinaisen hyvä päivä, joten se näkyi musta varmaan kilometrin päähän. Päivä toivottavasti vaan paranisi entisestään, jos meidän treenit menisi hyvin. Napsautin riimunarun kiinni riimuun. Muut hevoset pysyttelivät taka-alalla, joten me päästiin helposti Armin kanssa pujahtamaan tarhasta ulos. Tamma hamusi mun olkapäätä meidän kävellessä talliin.
"Sä oot kyllä ihana", hymähdin. Mä en päässyt yli siitä, kuinka hyvin mun hevoskuviot oli lutviutunut. Armia parempaa hevosta tuskin olisi löytynyt ihan läheltä. Tai onhan noita, mutta mulle parempaa tähän kohtaan tuskin löytyisi.

Mun takki koki turvatarkastuksen, kun me päästiin karsinaan asti. Nauraen mä kaivoin pienen palasen leipää taskustani. Leipä katosi nopeasti parempiin suihin. Olin hetkeä aikaisemmin yllättänyt itsenikin. Kun me oltiin tulossa Armin kanssa käytävää pitkin, joku mies oli moikannut ohi mennessään. Se ei ollut se yllättävä osuus, vaan mä olin moikannut iloisesti takaisin. Ainakaan tänään mä en välttelisi ketään, jonain toisena päivänä saattaisi olla eri juttu ja asenne. Jotain satunnaista biisiä hyräillen, mulla ei ollut hajua mikä biisi se oli, mä aloitin harjaamaan punertavaa karvaa.

Painoin kypärän päähäni ja nappasin hanskat taskuun.
"Noniin, nyt voidaan mennä", mumisin tammalle napatessani sen ohjista kiinni. Me lähdettiin tallustelemaan maneesiin, joka oli ainakin toistaiseksi tyhjä. Me jatkettiin tallustelua ympäri maneesia, kun talutin alkukäynnit. Mä höpöttelin Armille iloisesti kaikkea, kun ei huvittanut olla hiljaakaan. Ja kuka olisi parempi kuuntelija kuin hevonen?
"Eiköhän me voitais kohta jo alottaa", totesin punarautiaalle ja talutin sen kaartoon. Ei mennyt kuin hetki kun olin satulassa ja päästin tamman kävelemään uralle. Nopeasti siirsin tamman raviin.

Ravin ja laukan jälkeen me pidettiin lyhyt tauko. Tauon jälkeen keräsin ohjat tuntumalle ja aloitin työskentelyn. Muutaman herättelypysähdyksen ja käynti-ravisiirtymisen jälkeen tehtiin ravissa pohkeenväistöä uralla pitkillä sivuilla. Mä halusin käyttää seiniä apuna, että näin vähän mitä olin tekemässä. Alun haparoinnin jälkeen väistöt alkoivat sujua. Me pysyttiin samalla etäisyydellä seinästä koko matka ja väistö tuli tasaisesti koko pitkän sivun. Kuulin puhetta jo kauan ennen, kuin kukaan ilmestyi maneesiin. Mä olin juuri aloittanut taas uuden väistön. Jouduin keskittymään siihen, joten mulla ei ollut hajuakaan siitä, ketkä maneesiin olivat ilmestyneet. Ratsastin väistön loppuun, joka onnistui varmaan parhaiten sille päivälle ja suoristin Armin ennen kulmaa. Ratsastin ravissa vielä muutaman askeleen lyhyellä sivulla, jonka jälkeen siirsin tamman käyntiin istumalla liikettä vastaan.

"Teiän meno näyttää aika hyvältä", naisen ääni kantautui maneesin toisesta päästä, kun päästin ohjat valumaan pitkiksi. Tunnistin naisen ehkä Gabriellaksi, toinen taisi olla Jonathan. Olin aika epäileväinen tunnistustaitojeni osalta, mutta oletin kaksikon olevan Gabriella ja Jonathan.
"Katse vielä menosuuntaan ja selkä suoraks", mies kommentoi.
"Sanoo itse asiantuntija", Gabriella naurahti päätään pudistellen.
"Mun ratsastuksessa on vielä paljon korjattavaa, mut kun hevonen osaa niin se helpottaa", virnistin pienesti.
"Hiljaa hyvä tulee", Gabriella totesi, kun kaksikko lähti tekemään jotain. Ilmeisesti heillä oli työvuoro ja heidät oli käskytetty tekemään jotain ihmeellistä, en ihan saanut kiinni siitä, että mitä ja miksi.

Armi poimi varovasti herkun ja puhalteli ilmaa sieraimistaan mun kämmenelle.
"Sä olet aika ihana, tiesitkös sitä. Onko sulla edes huonoja päiviä?" mumahdin ja rapsutin tamman otsaa. Punarautias painoi päätään mun kättäni vasten. Meidän treenit olivat sujuneet taas hyvin, mutta mä tiesin mikä auttoi siinä. Mä olin jumahtanut mukavuusalueelle harjoituksissa. Mun pitäisi keksiä jotain haastavampaa, eikä vain hinkata ihan tavallisia väistöjä ja siirtymisiä. Ne olivat tärkeitä, mutta kehitystä ei tapahtuisi. Tälläkin kertaa mä olin lopulta päätynyt väistättämään ympyrältä ulospäin ja liittänyt siihen siirtymisiä. Seuraavalle kerralle pitäisi miettiä jotain itselle haastavampaa.
"Et sit anna mun jumittua mukavuusalueelle ens kerralla", naurahdin Armille ja suikkasin pienen pusun sen pehmeälle turvalle.

Tutustu Armiin. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.

tarinan takana Kirjoittanut Heidi Näyhö. Omistaa Cariadin, joka asuu Kaajapuroilla. Turvallisuusyrityksen tj, s. 1992. Julkaistu alun perin spinn-off tarinana 12.03.2018.

Kalla, 11. maaliskuuta 2018

Löysin itseni Kaajapuron asunnon oven takaa viinipullo ja sipsipussi kädessäni. Koputin oveen ja odotin, toivottavasti Verneri ei olisi missään huitelemassa tai jonkun kanssa kotonaan, huomasin ajattelevani. Sitten kuului askeleita ja ovi avautui. Irvistin pienesti.

"Moi", älähdin ja seurasin yllättynyttä ilmettä miehen kasvoilla.
"Heidi, mitä ihmettä sä täällä teet?" Verneri kysyi ja näki kädessäni olevat eväät.
"Leffailta?" ehdotin ja vilkaisin asuntoon - näytti ainakin siltä, että mies oli yksin kotona.
"Tuu sisään", sain vastaukseksi ja hipsin asuntoon. Siellä oli siistiä, kuten aina.

"Sori, etten kysynyt etukäteen, tää oli vähän extempore idea", pahoittelin, kun Verkku oli sulkenut ulko-oven.
"Ihan yllättäen nuo leffaeväätkin ilmestyi, vai?" kuulin sarkasmin äänestä ja virnistin.
"Mä olin ostamassa niitä itselleni ja sitten ajomatkalla hotellille päädyinkin ajamaan tänne", selitin huomaamattani.
"Hotellille? Mikset sä kotiin mennyt?"

Mun sydän pysähtyi sekunniksi ja kasvoillani taisi välähtää paniikki, sillä Vernerin kasvoilla ollut huoli syveni.

Mä hengähdin syvään.

"Koska mä olen koditon. Mun asunto paloi maan tasalle viikko sitten."

Ja niin siitä tuli totta, olin sanonut sen ääneen.

Mä en tiedä kumpi yllättyi enemmän, mä vai Verneri, mutta löysin itseni karhunhalauksesta. Sipsit puristuivat meidän välissä, mutta mulle tuli vähän parempi olo ja hetken halasin takaisin.
"Viiniä?" mies kysy ja nyökkäsin. Tämä nappasi pullon kädestäni ja suuntasi keittiöön. Mä linnottauduin sohvan nurkkaan ja ryöstin itselleni viltin.

Me ei puhuttu enempää asiasta, katsottiin vaan leffaa, syötiin sipsiä ja juotiin viiniä, niinkuin myöhäisteinit konsanaan ja mulla oli ihanan turvallinen olo pitkästä aikaa. En edes huomannut kuinka silmät alkoivat ummistua ja pian olin täydessä unessa ystäväni sohvalla.
Mä en nähnyt yhtään unta tulipalosta, havahduin vasta yön pikkutunneilla hereille ja mulla meni hetki tajuta missä olin. Mun päälle oli tuotu kunnon peitto ja pään alle tyyny, hymyilin vähän ja nukahdin uudestaan rauhalliseen uneen.

Ehkä mä selviäisin tästä vielä.

Miten tulipalo sai alkunsa? Lue lisää Heidin elämästä. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.