Auburnin aloitussivu | Joulukalenteri | Foorumi

Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa palataan tasan vuosi ajassa taaksepäin. Söpöysyliannostuksesta vastaa Hanin pilkullinen varsa. Toisessa tarinassa marraskuussa Auburniin muuttanut täysiveriori Balaclava kohtaa ensimmäistä kertaa hoitajansa.


16. joulukuuta 2018

tarinan takana

Kirjoittanut Minka Aavikko.
Hanin vuokraaja ja Nakin omistaja. Satulansovittaja ja kengittäjä, s. 1992.
Julkaistu alun perin Hanin päiväkirjassa 16.12.2017.

Kartanolla, 16.12.2017

Mun sydän pamppaili tuhatta ja sataa ajaessani kahdeksan aikaan tallille. Aurinko oli vasta nousemassa ja lupaili ainakin alustavasti kaunista päivää. Olin herännyt vartti sitten Amandalta saamaani viestiin, Hani oli varsonut. En tiennyt vielä enempää, mutta olin noussut ylös salamana, tunkenut paahtoleivän suuhuni ja vetänyt tallivaatteet päälle, jonka jälkeen lähdin ajamaan tallille.

Parkkeerasin autoni melko tyhjälle parkkipaikalle, jossa näkyi olevan vain pari autoa toisessa reunassa. No, harvoin tähän aikaan tallilla paljoon on porukkaa. Kipitin liukkaan pihan halki kohti tallia ja olin muutaman kertaa liukastua suoraan persiilleni, mutta selvisin hengissä tallin ovelle. Huokaisin syvään ja avasin oven livahtaen sisälle.

Matka käytävää pitkin varsomiskarsinalle tuntui ikuisuudelta. Aamutallin tekijät olivat alkaneet tarhata hevosia ja Amanda ja Isbe seisoskelivat Hanin karsinan edessä. Ennenkuin edes moikkasin näitä, tuijotin suurin silmin kirjavan ponitamman karsinassa tomerana jaloillaan seisovaa ruunikonkirjavaa varsaa. Sydämeni oli sulaa söpöysyliannostuksesta ja hetkeen en pystynyt sanomaan mitään.

"Siinä on nyt sun ponis. Kirjava ori", Amanda sanoi jopa hieman hymyillen ja katsoi Hanin varsaa tyytyväisenä. Niin, minun ponini. Olin pari viikkoa sitten sopinut Amandan kanssa, että minä ostan Hanin varsan, tuli sieltä sitten mitä tahansa. Tästä hetkestä olin haaveillut pitkään ja vihdoin kosketin karsinan ovea ja vilkaisin Amandaa ja Isbeä ilmeellä, jolta pikkulapsi näyttäisi odottaessaan karkkikauppaan pääsyä. Nämä nyökkäsivät hyväksyvästi ja hitaasti avasin karsinan oven.

Kyykistyin alas suljettuani karsinan oven perässäni. Hani vilkaisi minua hieman epäluuloisesti, mutta kun juttelin sille rauhassa, tamma selvästi tunnisti minut ja jatkoi heiniensä hamuilua. Varsa otti muutaman huteran askeleen minua kohti ja ojensin varoen kättäni sitä kohti. Samaan aikaan kuulin Amandan ja Isben selostavan ilmeisesti minulle jotain aamun tapahtumista, mutta olin liian pahasti varsan lumoissa, että suurin osa meni ihan ohi. Varsa ojentautui ensin varovasti haistelemaan ja kun se varmistautui etten hyökkää kimppuun, se tuli lähemmäs ja yritti selvästi popsia siniset hiukseni suuhunsa. Naurahdin ja olin vähällä pyllähtää turpeeseen istumaan.
"Se on ihana", sanoin haaveilevalla äänellä melkein tippa linssissä ja silitin vaihteeksi hieman minua uteliaasti tarkkailevan Hanin turpaa.
"Susta tulee upee äiskä", naurahdin ja katsoin ylpeänä vuokraponiani ja tämän mahan alta kurkkivaa tulevaa omaa poniani.

Tutustu Haniin ja Nakkiin.

tarinan takana

Kirjoittanut Aliisa Huru.
Cavan hoitaja. Junatarjoilija, s. 1993.
Julkaistu alun perin Cavan päiväkirjassa 24.11.2018.

Balaclakakfkak

Musta tuntui kuin mä olisin ollut työhaastattelussa.

Siis mä olin halunnut vain päästä pitkästä aikaa heppailemaan, ja sitten Hanni oli vinkannut yhden hevosen ja sanonut voivansa suositella mua vuokraajaksi.

Oisikohan mun pitänyt siitä suosittelemisesta jo tajuta, että tässä nyt oli kyse vähän eri asiasta kuin naapurin Irman cushing-oireilevan suokinprutkun kaivamisesta esiin savipellosta? Ettei tänne niin vaan marssittu revityissä farkuissa ja parhaat päivänsä nähneessä festaripaidassa, jonka mä olin pukenut päälleni, koska sen kainaloissa oli mukavan huomaamattomat reiät, jotka estivät liiallista hikoilua kelien vaatiman toppatakin alla. Edes vähän. Ehkä.

No, mulla oli reikiä kainaloissa ja reisillä, ja mun tukka oli neljättä päivää kampaamatta ja näytti siltä, että sieltä jostakin pehkon uumenista voisi koska tahansa kopsahtaa lattialle mun hukkaama hiusharja ja kourallinen aamiaismuroja, ja mä istuin överisiistissä toimistohuoneessa ja tunsin olevani työhaastattelussa, vaikka mä halusin vaan rapsutella heppoja. Ja ehkä ratsastaa vähän.

Jaa niin että miten mulla oikein sujui se haastattelutilanne?

Mä näytin Ronja Ryövärintyttären ja Röllin hekumallisen metsärakkauden lopputulokselta, mutta onneksi mulla oli ihana luonne ja hyvät puhujanlahjat. Niin, ja Hanni, joka oli kielinyt mun hevostaustasta etukäteen. Siitä, miten mä käsittelin hevosia ja millainen olin ratsastajana.

"Kuulemani mukaan olet", mua arvostelevasti silmäilevä (enkä voinut edes syyttää sitä siitä) hienoneiti Amanda Sokka aloitti skarppiin sävyyn, antoi kulmiensa liikahtaa sitten hieman ylöspäin ja täydensi ilme muuten täsmällisen muuttumattomana: "Kaheli."

Mä katsoin sitä vakaasti silmiin.

Ja nyökkäsin.

"Koistisen mukaan pysyt minkä vaan hevosen selässä etkä valita turhasta", Amanda Sokka jatkoi, ja jos en nyt kovin pahasti hallusinoinut, siinä sanojen taustalla virisi sellainen hyvin hienovarainen hyväksyntä.

"Mun suurin saavutus ratsastajana", letkautin ja hymyilin yksinkertaisen hölmön hymyäni.

Ainakin mä olin rehellinen. Mä en ollut ikinä ollut se ratsastaja, joka laitettiin kisoihin sellaisen hevosen selkään, jonka tavoite oli voittaa koko karkelot. Ei mulla ollut riittävästi hienosäätönappuloita sellaiseen! Katsos kun multa puuttui keskittymiskyky. Ja kunnianhimo. Mä pidin enemmän elämyksistä! Ja roikkua mä osasin. Olin hirveän hyvä tarraamaan kiinni ja sulkemaan silmäni, jos liikaa hirvitti.

Ei mua yleensä hirvittänyt. Mulla oli vaan hauskaa. Silloinkin kun ei olisi pitänyt olla.

"Olet toiminut nuorten hevosten kanssa."

Koska se ei ollut kysymys, mä en vastannut. Mitä mä olisin edes sanonut? Jees? Eikun täällä piti varmaan sanoa kyllä. Pitikö sanoa myös neiti?

"Ja pidät hyppäämisestä."

Kai mun oli pakko pitää, kun mä olin ihan sysipaska kouluratsastaja. Mutta en mä sitäkään möläyttänyt ääneen, koska Hannin ääni mun päässä karjui, että Amanda Sokka ON KOULURATSASTAJA. Jeesus, mä mietin, miten ihmisistä tuli sellaisia? Oliko niillä joku kromosomipoikkeama?

"Mutta sä lopetit sillä Koistisella jo viisi vuotta sitten", Amanda kurtisti vähän kulmiaan.

Me istuttiin pitenevä hetki hiljaa, koska mä en heti tajunnut, että SE oli kysymys.

"Aa!" mä kiekaisin heti kun oivalsin asiaintolan. "Joo siis mä työskentelin ulkomailla, mutta olen mä ratsastanut tässä välissäkin."

No. Parilla aasilla. Ja yhdellä kamelilla. Norsullakin, kerran, mikä näin jälkikäteen vähän harmitti, koska eihän niiden norsuparkojen elinolot nyt olleet kovin hyvät. Mutta ei sitä kysytty, niin en mä tarkentanut.

"Mun hevonen on kenttähevonen. Ja sillä viiraa päässä", Amanda kertoi, ja mä katsoin sitä silmät kirkkaina.
"Ihanaa! Ai millä tavalla viiraa?" keksin kysyä.
"Varmaan samalla tavalla kuin sulla", Amanda tokaisi, ja mä mietin hetken aikaa, kuulinko mä ihan oikein.

Voi, kyllä mä kuulin. Ilahduin siitä kamalasti. Pidin Amandasta jo nyt, vaikka se oli hienoneiti.

"Voit pyytää jotakuta näyttämään Balaclavan. Käy katsomassa sitä. Keskustelen hakemuksesta sen toisen omistajan kanssa ja me palataan asiaan."

Oi kuinka suopeaa. Amanda itse ei tietenkään alentuisi hevosta esittelemään. Mutta että oikein voisin pyytää jotakuta muuta... ja mistä hakemuksesta me puhuttiin? Mä halusin vaan hevosenhoitajaksi. En mä hakenut mitään työpaikkaa. Mutta kyllä mua kiinnosti nähdä se hevonen, ja sitä varten mun piti etsiä joku esittelemään se mulle.

Niinhän mä sitten tein. Yhytin tallityöntekijännäköisen tyypin ja esitin asiani:
"Hellurei! Kuule hei, mun pitäisi löytää Blaklaklablablargh."

Hyvä. Mun elämäni tavoitteisiin voitaisiin vaikka saman tien kirjata, että oppisin ihan ensimmäiseksi lausumaan hevosen nimen. Koska tavoitteita piti ihmisellä olla. Mulla ei kyllä yleensä ollut, mutta kai mä heittäisin jotain hatusta jos sellaisia kysyttäisiin.

Tallityöntekijäoletettu katseli mua pitkään.

"Mä tarkoitan sitä Amandan ja öö, toisen omistajan kenttähevosta", selvensin ja väläytin iloisen hymyn perään.
"Ai Cavaa?"
"Joo, sitä varmaan! Mä ilmeisesti hain sen hoitajaksi. Niin olisi kiva nähdä se. Amanda sanoi että joku muu voi esitellä sen, se ei itse vissiin viitsi!"

Mä en vielä tiennyt, ettei siinä tallissa pitänyt puhua niin kovaan ääneen Amandasta ja sen viitsimisistä. Tallityöntekijä näytti ehkä vähän epätoivoiselta, mutta en mä huomannut. Mä olin juuri muistanut olevani käytöstavaton.

"Mä olen siis Aliisa", esittäydyin ja virnistin valloittavasti.
"Jonathan. Ja Cava on täällä tarhassa."

Mä olin kai hämmentänyt Jonathania niin paljon, että se viittilöi mut mukaansa (ehkä päästäkseen musta mahdollisimman nopeasti eroon). Se dumppasi mut tarhankulmalle katselemaan hauskan näköistä hevosta. Balaklaklakla. Hauska.

Tutustu Cavaan.

Joku tarinan henkilöistä hukassa?
Tarkasta, kuka kukin on.

Auburnin aloitussivu | Joulukalenteri | Foorumi

KAIKEN © AUBURN ESTATE 2017–  | AUBURN ESTATE ON VIRTUAALITALLI