Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa vaaleampi perijättäristä on saanut jonkinlaisen mielenhäiriön, jonka seurauksena GP-tason kouluratsulla hypätään pientä esterataa. Toisessa tarinassa ensimmäisen tarinan mieshenkilö seikkailee erään ihan toisen naishenkilön ajatuksissa.

15. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Verneri Kaajapuro. Kaajapurojen tallin omistajaperheen poika. Entinen sotilas, s. 1989. Julkaistu alun perin Leevin päiväkirjassa 20.10.2017.

Miten tätä ajetaan?

Verneri piti pohkeita tiukasti ja tasaisesti lihaksikkaan orin ympärillä, antoi edestä tilaa ja kehotti ruunikkoa liikkumaan eteenpäin. Leevi pärskähteli, viuhtoi paksua, showshinella selvitettyä häntäänsä ilmassa ja kannatteli päätään korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin: edessä oli este. Toisin kuin moni muu Auburnin hevosista, Leevi ei yrittänyt imeä pienelle ristikolle, vaan päinvastoin, se hidasti. Ori oli suorastaan järkyttynyt, kun tummahiuksinen vieras mies selässä kehotti kaikesta huolimatta jatkamaan kohti korotettuja puomeja. Vernerin kasvoilla lepäsi huvittunut virne, sillä Leevi liikkui voimakkaasti jotain kootun ravin ja passagen väliltä, ja se teki keventämisen vähintäänkin mielenkiintoiseksi. Ristikon kohdalla puoliverisen korvat olivat katketa, niin hörössä ne olivat, ja ori kurottautui korskuen haistamaan ilmaa esteen yllä. Verneri oli varautunut tämän kaltaiseen reaktioon, joten kokenut esteratsastaja sai pidettyä ruunikon liikkeessä, ylityksen ollesssa surkuhupaisa: kaikki neljä jalkaa nousivat vuoronperään niin korkealle kuin se oli hevoselle anatomisesti mahdollista. Mies siirsi kätensä Leevin kaulalle ja kiitti tätä kevyesti taputtaen.

Amanda seurasi ratsastusareenan keskellä ratsukkoa suu tiukkana viivana.
"Tiesin sen! Se tulee katkomaan jalkansa ja parhaimmassa tapauksessa kompuroi ja kaatuu Isben päälle", blondi parahti ja valui kyykkyyn peittäen kasvonsa käsillään. Kilpailullisuus ja voitontahto olivat saaneet Amandan lyömään siskonsa kanssa vetoa, ja molemmat olivat osallistumassa Kalla CUP:in osakilpailuun tavanomaista erikoisemmilla hevosvalinnoilla. Isabellan tulevaisuus Leevin kanssa esteluokassa näytti nyt synkemmältä kuin vedonlyönnin hetkellä: jos orin suorittaminen olisi tätä luokkaa, menettäisi perijätär pian sekä hevosensa että siskonsa.
"No puomeihin se ei ainakaan kinttujaan sotke", Verneri huudahti ravatessaan ruunikon kanssa isoa ympyrää. Mies yritti saada Leeviltä irtoamaan liikettä eteenpäin, mutta ori tuntui olevan häkeltynyt edelleen ristikosta, ja tanssahteli vain lyhyttä askelta ylöspäin.
"Sitä en tosin tiedä, pääseekö ne maaliin asti, jos esteet saa tän pomppimaan vaan paikoillaan", mies naurahti. Eteen ratsastaminen ei ollut koskaan tuntunut niin vaikealta: Vernerin oma hevonen, Love, oli estehevoselle tyypilliseen tapaan kuumuva, reaktiivinen ja yli-innokas, jonka kanssa ongelmat olivat lähinnä vauhdin ja etäisyyksien säätelyssä. Leevin kanssa ongelma oli päinvastainen, ja korkean tason kouluhevosena monimutkaisia asetuksia oli paljon enemmän ja se reagoi kaikkiin apuihin äärettömän herkästi - varsinkin silloin, kun oli äkillisestä lajin vaihdoksesta hämillään. Niimpä niinkin yksinkertainen ongelma, kuin pidempi askel ja keskiravi, muuttui piruettia vaikeammaksi suorittaa. Verneri päätti nostaa laukan, ja kokeilla lähestymistä uudelleen.

"Voi luoja en pysty katsomaan", Amanda valitti, raotti sormiaan ja katsoi ratsukon menoa niiden välistä. Leevi näytti liikkuvan irtonaisemmin laukassa, mutta tullessaan uudestaan ristikon linjalle, koikkarointi alkoi. Verneri ratsasti ruunikkoa ihailtavan suoraan, vaikka ruunikko vaihtoi kahdella peräkkäisellä askeleella jopa laukkaa. Blondi lopetti hengittämisen nähdessään, kun Leevi päätti ponnistuspaikan olevan aivan liian kaukana. Verneri ruunikon selässä oli kuitenkin kuin lahja Luojalta, sillä tämä oli tilanteessa hereillä ja ponnistus jäi epätavallisen korkeaksi laukka-askeleeksi. Ratsukko päätyi aivan ristikon juureen, josta Leevi kiipesi naurettavalla ilmavaralla yli. Amanda päästi tuskaisen rääkäisyn.

"Ainoa asia mikä estää sen, ettei täällä loju ruumiita on se, että olet ihan pätevä esteratsastaja. Mutta entäs sitten, kun selässä on Isbe... Tuollainen leiskautus ei olisi jäänyt vain yritykseksi, ja siitä kirpusta olisi tullut jauhelihaa", Amandan olisi tehnyt mieli repiä hiukset päästään. Verneri jatkoi laukkatyöskentelyä samalla kuunnellen blondin valitusta.
"Älä vähättele siskoas", mies totesi luoden nuorempaan perijättäreen merkitsevän katseen. Isabellalla ei ehkä ollut kunnianhimoa ja kokemusta ammattilaisurasta ratsastajana niin paljon kuin pikkusiskollaan, mutta rahkeita olisi kyllä ollut. Verneri ratsasti hallitusti laukassa kulmaan, ja pyysi sitten oria lisäämään vauhtia pitkällä sivulla. Leevi pärskähti ja heitti villisti takapäätään, ennen kuin vastasi pyyntöön ja venytti askeltaan.
"Unohdat että se on dominoinut esteluokkia Eelan kanssa, eikä sen tamman kanssa mikään oo itsestäänselvyyttä. Leevillä ei ehkä oo silmää hyppäämiselle, mutta ei sillä oo myöskään vauhtia", tummahiuksinen huomautti. Jos sisaruksista jommalla kummalla oli osaamista ja taitoa selviytyä esteradasta, se oli Isabellalla. Sekin kertoi jo paljon, ettei Amanda ollut itse lähtenyt kokeilemaan hyppäämistä Leevillä, vaan oli napannut Verneriä hihasta nähdessään tämän saapuvan Loven kanssa Auburniin. Mies siirsi ruunikon raviin ja alkoi keventämään.

"Niin, dominoivat esteluokkia kivikaudella", Amanda nyrpisti nenäänsä. Sisarrakkaus sai naisen puhumaan kuin ei välittäisi brunetesta pätkääkään, mutta oikeasti tämä toivoi vain sydämensä pohjasta, ettei Leevin ja Isabellan yhdistelmä esteradalla koituisi kenenkään kohtaloksi. Blondi nousi suorille jaloille, antaen katseensa seurata ravaavaa ratsukkoa. Klinikka käynti oli osoittautunut turhaksi ja antanut mielenrauhan siitä, ettei Leevillä ollut mitään fyysistä vikaa, mutta edelleen se näytti tahmealta ja vastahakoiselta liikkumaan. Amanda huokaisi.
"Ratsasta se vielä kertaalleen ennen kisoja", perijätär määräsi.
"Ja hyppää sillä rataa, ties mitä tapahtuu kun esteitä tarvitsee ylittää enemmän kuin yksi samoilla vauhdeilla. Etkä sano mitään Isbelle", blondi ilmoitti terävästi.

Verneri käänsi katseensa Amandaan ja pyöräytti silmiään. Tyypillistä Sokkaa - kysyminen ja pyytäminen olisi aivan liian kohteliasta ja kilttiä. Mies käänsi orin isolle ympyrälle taivutellen ja asettaen tätä ensin sisään, sitten ulos.
"Missä Isbe muuten on", Verneri kysyi ratsastuksen lomassa.
"Ei olla törmätty", mies jatkoi vaisummin. Jostain syystä Verneri oli kuvitellut, ettei menisi päivääkään Auburnissa, ennen kuin brunette kävelisi vastaan joko kartanon pihalla tai tallissa. Sen sijaan mies oli jo kolmatta kertaa siskojen tiluksilla, eikä Isbestä ollut näkynyt vilaustakaan. Verneri kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Välttelikö brunette tätä?

"Ai ette vai", Amanda kihersi hämmästyneenä.
"No, hyvää kannattaa odottaa!"

Tutustu Leeviin Lue jatkoa tarinalle Isabellan kirjoittamana

tarinan takana Kirjoittanut Gabriella Stern. Reiskan omistaja, Auburnin tallityöntekijä. s. 1992. Julkaistu alun perin spinn-off tarinana 17.11.2018.

Voihan kankkunen

Kisojen jälkeiset jatkot oli olleet monien osalta kosteat ja saatoin itsekin kuulua tähän kastiin. Heräsin aamulla jäätävään hedariin ja ihmettelin minne olin päätynyt jatkojen jatkoille koska omasta sängystä en todellakaan herännyt. Se selvis vaan kun käänsin päätä ja näin Vernerin siinä vieressä tuhisemassa. Muisti alko palautua pätkittäin. Oltiin molemmat aika hiljaista sorttia aamukahvilla, mutta se ei johtunu ainakaan miun kohdalla katumuksesta, vaan siitä järkyttävästä kankkusesta joka hiipi salakavalasti muistuttamaan, miksi ne viimoset viinapaukut ois kannattanu jättää juomatta. Livahdin aika piakkoin taksilla omaan osoitteeseen, koska halusin vaan päästä suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Päiväunetkin ois ihan kivat. Iltapuku ja korkkarit oli mukavat päällä vaan illan juhlissa, mutta seuraavana päivänä vaatetukseen tuli kuulua vaan pieruverkkarit ja huppari.

Viihdyin kuumassa suihkussa varmaan ainakin puolisen tuntia, jonka jälkeen harkitsin vasta poistumista. Se tunne, kun tuut suihkunraikkaana suihkusta ja saat heittää lepposat lekotteluvaatteet päälle ja kaivautua sohvan nurkkaan viltin alle. Kaivelin villasukkia varmaan vartin ympäri mökkiä, mutta löysin ne vihdoin kuivausrummun takaa (kuka hitto ne oli sinne heittäny?) ja pujottelin jalkoihin. Olo oli vieläkin vähän hutera, mutta muistelin lämmöllä edellisillan tapahtumia - tai ainakin niiltä osin mitä muistin. Loppuyö oli vähän hämärän peitossa, muttei niin peitossa etteikö ois voinut niitäkin muistella. Jäin vaan miettimään, että millähän mielin Verneri mahtaa olla. No, ehkä se selviää joskus.

Keitin rauhottavat kamomillateet vaikken yleensä edes teetä pahemmin juo, mutta yrittäessäni juoda sitä, yritti tee samaa vauhtia tulla takas ylös. Mitä ihmettä, koska viimeks ois ollu näin paha krapula? En edes muista. Yleensä olin sellanen rautavatsa, että join isommatkin ukot pöydän alle eikä seuraavana päivänä ollu tietoakaan kankkusesta. Oonkohan tullu vanhaks tai jotain? Ei tää tämmönen peli vetele. Kokeilin seuraavaks juoda vettä, joka sekin yritti kovasti tulla semoja uomia takas.
"Voi helvetti!" parahdin.
Ei sitten syödä ja juoda mitään. Kävin kaivamaan kännykkää laukusta..
Jaaaaa se ei ollut siellä. Voi hemmetti! Sen on oltava Auburnin kartanolla tai mikä vielä "parempi", Vernerin luona. Hitostako sen nyt saan takas, pomo on varmaan hyvin tyytyväinen taas..

Vain auburnilaisille: erilainen baari-ilta Lyhyt kohtaaminen tallilla sen jälkeen