Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa ollaan melankolisissa tunnelmissa. Jätämme samalla pitkäaikaiselle auburnilaiselle (ainakin toistaiseksi) hyvästit. Onnea uusiin seikkailuihin, Lotta! <3 Toisessa tarinassa ei synkistellä, vaan saadaan maistiaisia siitä, millaista kerrostaloelämä voi parhaimmillaan (pahimmillaan) olla.

14. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Lotta Alavuo. Viimeisimmäksi Minan vuokraaja. Ohjelmoija, s. 1990. Julkaistu alun perin Mustiksen päiväkirjassa 22.11.2017.

Kartanolla, 22.11.2017

Tulin mielenterveyshoitajan vastaanotolta suoraan tallille. Lunta oli satanut koko aamun. Kengittäjä oli irrottamassa Valerielta kenkiä, joten tervehdin häntä kohteliaasti. Kävelin ilmoitustaululle lukemaan kengitettävien listan. Mustis olisi seuraavana vuorossa, kuten olin ounastellutkin.

Lähdin hakemaan oriani karsinaan valmiiksi ja näin Annan ja Jonathanin kauempana puhdistamassa Santun tarhaa. Harkitsin kahdesti, menisinkö juttelemaan vai en, mutta päätin olla häiritsemättä heidän työntekoaan, en halunnut huolestuttaa kumpaakaan. Niinpä talutin orini talliin ja yritin vain keskittyä tammoille huutelevaan Mustikseen.

Tallissa lopulta tyydyin kiillottamaan oria sen karsinan viereisessä hoitopaikassa. Aika tuntui kuluvan aivan liian hitaasti ja päätäni kivisti. Kengittäjän ryhtyessä muotoilemaan kenkiä alasinta vasten paukuttaen lopulta totesin, että tarvitsisin raitista ilmaa ja hiljaisuutta. Hain orin suitset ja päätin lähteä pienelle kävelylle, se tekisi ihan hyvää molemmille.

Suuntasin laitumille. Ihmeen kaupalla lumisade oli tauonnut hetkeksi ja aurinko pääsi pilkahtamaan. Orini oli kerrankin jopa rauhallinen, joten päästin ajatukseni harhailemaan kiperiin aiheisiin. Miksi juuri nyt elämän piti heittää kuperkeikkaa ja repiä kaikki vanhat haavat auki? Olin juuri saanut sentään tyttöystävän, olinhan sentään ollut vuosia vapailla markkinoilla satunnaisia irtosuhteita lukuun ottamatta. Ja mitä minä voisin Annalle kertoa itsestäni? Minähän häpesin itseäni päästä varpaisiin. Oli outoa, että joku katsoi minua kerrankin ylöspäin, eikä nenänvartta pitkin katse inhoa täynnä.

Äitini oli pian pahoinpitelyn ja raiskauksen jälkeen jättänyt miesystävänsä. En kuitenkaan voinut jatkaa elämää enää siinä talossa, joten olin muuttanut kauas kotoa opiskelemaan. Isää ei kiinnostanut minun elämäni, hänellä oli oma täydellinen perheensä nyt. Niinpä otin puhelimen käteeni ja kirjoitin viestin äidilleni. Milloin olin edes jutellut hänelle? Äitienpäivänä. "Voisin tulla Joulun aikoihin käymään." Viesti oli yksinkertainen, enkä halunnut huolestuttaa häntä ongelmillani. Ongelmat tuntuivat oikein kasaantuvan ympärilleni vain hyökätäkseen kaikki kerralla.

Pomoni nimen nähdessäni viestiketjujen joukossa pohdin, oliko minun nyt oikeasti aika lopettaa kaikki se, mitä en todella ollut. Hetken mielijohteesta näpyttelin vielä toisen viestin:
"Mä en voi jatkaa enää iltakeikkoja", mutta huomaamattani viesti lähtikin Annalle pomoni sijasta. Tiesin, että palkankorotukseni ei ehkä riittäisi ylläpitämään hyvän kokoista asuntoa ja hevosta, mutta tiesin pomoni olevan reilu ihminen sisimmissään.

Olimme jo laidunten toisessa päässä, kun havahduin siihen, että minun todella pitäisi palata mahdollisimman pian tallille. Valerien kengitys alkaisi varmasti olla jo loppusuoralla. Mustis heräsi taas eloon, kun lähestyimme tallia ja tammoja, kuka nyt ei kauniista puoliveritammoista innostuisi? Aikaisempi alakuloisuuteni ja murehtimiseni kaikkosi sitä mukaa, mitä lähestyin tallipihaa.

Puhelimeni värisi ja otin sen käteen. Viesti oli tullut Annalta, joten avasin sen samalla, kun Mustis nykäisi ohjista kohti lähintä tarhaa. En ehtinyt nähdä viestiä, kun puhelimeni lensi kädestäni ja sain keskittää kaiken huomion oriin, joka yritti kiikuttaa minua kohti tammoja. Olin jo unohtanut koko puhelimen, kun sain orin vihdoin takaisin hallintaani. Minun täytyisi saada Mustis takaisin talliin.

Sain orin takaisin talliin ja vapaalle hoitopaikalle. Riisuin suitset ja annoin heppanamin orille taskustani, vaikkei se sitä aivan ansainnutkaan. Luulin jo saaneen Mustiksen kulkemaan kiltisti talutettuna, mutta ehei. Puhdistin sataneen lumen lapasillani ja tapasin kännykkää taskuistani.
"Voi paska." henkäisin muistaessani puhelimen yhä makaavan hangessa. Pystyin vain toivomaan, että se olisi yhä hengissä. Mutta minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin odottaa, että Mustis pääsisi kengitettäväksi.

Onneksi Saku oli jo viimeistelemässä Valerien viimeistä kaviota. Jonathan odotti tamman luona ja pian kiinnitti narun riimuun. Se oli minulle merkki siirtää Mustis kengittäjän hellään huomaan.
"Noh poika, jokos tänään saataisiin vuoltua tasainen kavio?" mies sanoi taputtaessaan oria lavalle, tämän asetuttua nätisti seisomaan paikoilleen.
"Pärjäät varmaan Mustiksen kanssa? Taisin tipauttaa puhelimeni ulos" sanoin ja silitin orin silkkistä turpaa, vaikkei se asiasta yhtään pitänytkään.
"Enköhän mä!" Saku huikkasi ja lähdin etsimään pudonnut kännykkääni.

Ihmeen kaupalla löysin puhelimeni täysin toimintakuntoisena vastasataneiden hiutaleiden alta. Eipä sentään ollut hajonnut. Avasin näytön lukituksen ja luin vihdoin viestin, jonka Anna oli lähettänyt:
"Meinaatko, ettet pysty enää tekemään iltatalleja? Voin mä siitä kertoa Isbelle ja Amalle." Kirosin mielessäni ja näpyttelin ensimmäisen asian, mikä mieleeni juolahti, vastaukseksi:
"Sori. Mun piti lähettää tuo pomolleni."
Miksen vain kyennyt uskoutumaan tyttöystävälleni? Miksen kyennyt uskoutumaan kenellekään? Mutta tiesin, että vastaus oli pelko. Pelkäsin todella menettäväni kaiken sen, minkä olin elämäni aikana saanut rakennettua.

Henkäisin ennen tallin oven avaamista. Kahvin tuoksu leijaili nenääni, mutta tiesin Jonathanin jo lähteneen kotiin. Hän oli poistunut omaan autoonsa saatuaan Valerien tarhaan. Annan siis täytyisi olla kahvihuoneessa. Kävelin varovaisesti kahvihuoneen ovelle ja henkäisin uudestaan oven avatessani. Anna istui pöydän ääressä höyryävä kahvikuppi kädessään. Hän kohdisti katseensa minuun.
"Lotta, mitä sulle on tapahtunut?" Anna kuulosti oikeasti huolestuneelta.
Otin kupin kaapista ja kaadoin itselleni kahvia miettiessäni sanoja, joita voisin suustani päästää.
"Kaaduin tallivintin portaissa", henkäisin ja toivoin sen kuittaavan paketoidun naamani.
Istahdin naista vastapäätä ja tunsin, kuinka hän tutki minua katseellaan, kun sekoitin kahviani.
"Mitä iltakeikkoja sitten tarkoitit?" Asia selkeästi vaivasi Annaa.

Selitin perjantai-illan tapahtumat lyhyesti, mutten kertonut Mikosta tai siitä, että käytin salanimeä liikkuessani niissä piireissä. "Tuossa on paljon sulateltavaa" nainen henkäisi hörpättyään loput kahvistaan. "Ja mun pitää mennä tekemään loput ruuat valmiiksi" hän jatkoi ja vaikutti uppoutuneen omiin ajatuksiinsa.
Anna huuhtoi oman kuppinsa ja avasi kahvihuoneen oven.
"Voinko tulla iltatallin jälkeen käymään sun luona?" kysyin ja nainen seisahtui.
"Mä en tiedä vielä", Anna vastasi ja astui ulos huoneesta. Tiesin olevani enemmän kuin selityksen velkaa Annalle, mutta jostain minunkin oli aloitettava.

Tyhjennettyä oman kahvikuppini suuntasin tallinvintille, mistä hain Mustiksen valjaat ja pari loimea lisää alas. Ne minun olisi pitänyt tuoda jo maanantaina alas, mutta se oli jäänyt. Pyyhin valjaat nopeasti satulasaippualla ja jouduin toteamaan, että kunnollinen varustehuolto saisi odottaa vielä ainakin hetken. Mustis oli viimeisen kengän kohdalla menossa ja viimeinen tämän päivän kengitettävistä. Hän sanoi jättävänsä laskut ilmoitustaululle, josta kukin saisi poimia omansa.

Olin väsynyt, kun sain Mustiksen valjastaneen ohjasajoa varten. Mutta hevonen piti hoitaa Jouluna sekä Juhannuksena, niin myös tänään. Väsymyksestäni huolimatta suuntasin maneesiin ja ryhdyin töihin orin kanssa.

Mustis oli tänään sopivan laiskalla päällä. Eilisenlaista tarmokkuutta en olisikaan jaksanut. Keskityimme perusasioihin, edellisestä ohjasajokerrasta oli jo vierähtänyt aikaa. Olin jo niin hengästynyt juoksemiseen, joten päätin nipistää muutaman minuutin treenin pituudesta ja aloitin loppukäynnit hieman aikaisemmin kuin suunnittelin. Minun täytyisi vielä jaksaa tehdä iltatalli.

Talliin oli ilmestynyt ihmisiä. Minun täytyisi vain kestää ihmisten katseet, mutta toisaalta olihan minulla nyt vähemmän hevosia otettavana sisälle. Mustis sai ekstraheinät karsinaansa ja laskin orin sinne. Olisihan se voinut vielä mennä pihalle, mutta tunsin itseni laiskaksi, enkä uskonut orin nupin menevän sekaisin parista ylimääräisestä tunnista karsinassa. Anna oli siivonnut molemmat hoitopaikat ja valmistellut iltaruuat. Minulle jäi siis hyvin aikaa tehdä mitä itse koin tarpeelliseksi.

Päätin vielä valoisan turvin käydä itsenäisesti siivoamassa Mustiksen tarhan. Olisi jotain tekemistä. Mutta Mustiksen tarhassa ei mennytkään kovin kauaa. Lisäksi heinäkärrytkin oli valmiiksi täytetty. Anna ja Jonathan olivat sitten olleet tehokkaita aamutallissa. Varusteiden peseminen ei minua oikein kiinnostanut, joten suuntasin kahvihuoneeseen. Kahvipannu oli huvennut, joten pistin uutta tulille ja syvennyin päivän lehteen.

Lue tarkemmin Lotan jännittävästä yksityiselämästä Samalla kiitämme Lotta hänen ajastaan Auburnissa <3 Kiireet veivät tällä kertaa voiton ja Minan vuokraus päättyy. Onnea ja iloa virtuaaliseen jatkoon!

tarinan takana Kirjoittanut Josefina "Jusu" Rosengård. Grannin omistaja, purtsilainen. Siivooja & tallityöntekijä, s. 1998. Julkaistu alun perin spinn-off tarinana 01.02.2018.

Pyykkipoika

Oli monia asioita, jotka valvottivat mua öisin mun uudessa asunnossani. Juuri nyt niistä häiritsevin oli mun tätini monilla näyttelyarvonimillä palkittu pieni terrieriuros, joka oli dumpattu mun luo hoitoon. Niin muotovalio kuin pikku-Naski olikin, käyttäytyä se ei osannut. Kerrostaloelämä oli suuren ja syrjäisen omakotitalon jälkeen sille kai vain aivan liikaa (no, kuka mä olin sitä moittimaan). Se säpsähteli öisin jokaista rappukäytävässä liikkuvaa ja ryhtyi pitämään niin kovaäänistä mekkalaa, että mä heräsin siihen joka kerta. Naskin läsnäolo koetteli mun hermojani, sillä mä pelkäsin, että naapurit alkaisivat valittaa.

Toisaalta mun naapurit eivät vaikuttaneet siltä, että ne juuri valittaisivat. Mun alapuolellani asui Kaarlo, joka oli ehkä noin 108-vuotias ja telkkarinsa volyymista päätellen täydellisen kuuro. Seinänaapureikseni mä olin saanut Padakit, joiden asunnosta kiemurteli mausteisen ruoan ja jonkin tupakansukuisen yhteen limittyneitä tuoksuja. He saattoivat myös harrastaa jotakin sisätilaurheilua, johon liittyi kai raivaussaha ja pari moukaria. Mun toinen seinänaapurini oli rymisevä hissikuilu ja porrastasanteen toisella laidalla sen sijaan asuivat Korhoset. Heidän etunimensä taisivat olla Saatanan Runkkari ja Ole Sinä Ämmä Hiljaa. Välillä kuulin vauvan itkua, mutta toivoin, että se sentään kantautui jostain muusta asunnosta.

Yläkerran naapuri oli omituinen hänkin. Herra Markkula taisi olla työtön, mutta toimeton hän ei ollut. Herra Markkula imuroi aina, ja milloin hän ei imuroinut, hänen pesukoneensa hyrskysi ja myrskysi niin, että koko minun pieni kylpyhuoneeni tuntui tärisevän suoraan yläpuolella mylläävän masiinan voimasta.

Mulla ei ollut pesukonetta. Periaatteessa sellainen olisi voinut mahtua mun kylpyhuoneeseeni, mutta sitten hölmösti sisäänpäin aukeava ovi ei mahtuisi kokonaan kiinni. Sitä omituista suunnittelukömmähdystä lukuunottamatta mun asuntoni oli oikeastaan aika näppärä. Olihan se vielä aika karu kaikessa paljaudessaan, mutta joskus mä vielä laittaisin sen ihan kotoisaksi. Multa puuttui oikeastaan kaikki muu paitsi sänky ja kahvinkeitin. Mä en ollut saanut aikaiseksi etsiä vielä sopivaa ruokapöytää, joten mä söin jakkaralla istuen tiskipöydän äärellä. Jos söin. Ruoanlaitto ei ollut vielä mun suurin vahvuus. Näkkäriä saattoi syödä missä vaan, paitsi sängyssä, sillä sinne en halunnut murusia.

Pesukoneen puutos vaivasi mua kuitenkin enemmän kuin ruokapöydän. Se tarkoitti nimittäin sitä, että mun piti käyttää kellarin pesutupaa, ja vaikka mä olin jo pari kertaa käynyt siellä, se pelotti mua yhä. Olin ihan varma, että aiheuttaisin jonkun karmaisevan vesivahingon, tai löytäisin joku kerta jonkun omituisen naapurini nuuhkimasta pikkupöksyjäni, tai ottaisin vahingossa matkaani jonkun miehen kalsarit ja äitini löytäisi ne ja joutuisin selittelemään asiaa, tai joku kerta mun vaatteet olisi varastettu koneesta, tai joskus kuivausrummusta löytyisi kuollut rotta, tai jäisin joskus lukkojen taakse pesutupaan ja voin kertoa teille heti kättelyssä, että siellä ei olisi hälytysnappia niin kuin Murronmaan ostoskeskuksen hississä, eikä takuulla mitään söpöä hissipoikaa seurana.

Pelotti tai ei, tänään oli taas mentävä pesutupaan. Mä olin omin värisevin kätösin kirjannut asuntoni numeron tuvan ovensuuhun tökättyyn taulukkoon. Vaikka kynää pitelevä käsi olikin tärissyt, numero oli säntillisen selkeä. Kukaan ei voinut erehtyä luulemaan, että oli jonkun muun vuoro kuin minun. Sitä ajatellen keräsin pyykkini ja marssin pontevasti alas. No, en oikeasti marssinut. Voitteko muka kuvitella mua marssimassa pontevasti? En mäkään.

Hiihtelin riittävän lähelle tarttuakseni pyykkituvan ovenkahvasta, kiskaisin ja olin pudottaa pyykkini, kun siellä olikin joku siirtelemässä pyykkejään pesukoneesta kuivausrumpuun. Se joku katsahti ovelle ja tokaisi:
"Sori, mä ajattelin että ehdin just pistää nää kuivumaan ennenkö sä tuut."

Humahdus vatsanpohjassa. Se humahdus oli puolet säikähdystä ja puolet sitä tosiseikkaa, että kundi oli aika komea. Ei sellaisella veistosmaisen asiallisella tavalla, ei, vaan pikemminkin veikeän mutta särmikkään poikamaisella. Se muistutti oikeastaan aika paljon Elieliä, joka oli ollut isosena mun rippileirillä. 80 prosenttia tytöistä oli ollut pihkassa Elieliin, joka näppäili aina kitaraa iltaohjelmassa, ja sata prosenttia siihen ihastuneista tytöistä oli ollut täysin musertuneita, kun oli käynyt ilmi, että Eliel puolestaan oli ihastunut Ronnyyn, leirin yövalvojaan. Voi pojat, ne ne vasta olikin valvoneet öitä! Hyssykät sentään, muistin elävästi kuinka Elvira mun huoneessa itki, kun Elielin ujo parisuhteentynkä kävi ilmi.

Joka tapauksessa mun edessä seisoi miltei ilmetty Eliel, mutta vaan monta vuotta vanhempana versiona ja siten miehisempänä ja kuumottavampana. Mä tiesin hymyileväni ja tunsin oloni yhtäkkiä kamalan araksi.

"No niin. Kone on all yours", se sanoi, paiskasi kuivausrummun luukun kiinni ja paineli jotakin nappuloita.

Pian kuivausrumpu alkoi hyristä. Se oli merkki, joka herätti mut takaisin todellisuuteen. Astahdin pyykinpesukoneen äärelle. Eliel Senior käännähti mun puoleen, hymyili vähän vinosti ja ojensi kättään.

"Mä oon Kimmo, by the way. Kolmekasi."

38? Ehdin ajatella, että Kimmo oli häkellyttävän hyvin säilynyt 38-vuotias, kunnes ymmärsin hänen varmaan tarkoittavan asuntonsa numeroa. Punastuin, mutta toivoin, ettei Kimmo huomannut sitä. Tartuin ojennettuun käteen ja hymyilin arkaa hymyäni.

"Josefina kakskutosesta", kerroin vastavuoroisesti, ja muistin sitten, etten mä enää mikään Josefina ollut. "Mutta Jusuksi kaikki kutsuu."

Ketkä kaikki, mietin kuivasti, mutta annoin asian mennä. Pian kaikki mun uudet tuttavani tuntisivat mut Jusuna kuitenkin. Josefina mä olin äidille ja joskus Vilhelmina-siskolle, kun se oli oikein innoissaan tai tuohtunut jostain. Ja Alexanderille, joka kai vaan nautti mun kiusaamisesta isoveljen tapaan.

"Jusu on nasta nimi", Kimmo kehaisi, kallisti vähän päätään ja jatkoi sitten: "Sä et varmaan oo asunut täällä vielä kauan."

Se oli toteamus, ei kysymys. Silti mä onnistuin keittämään kasaan vastauksen.

"En oo, en, mutta mistä sitä tietää, miten kauan mä vielä tulen asumaan täällä."
"Eli ehkä me tavataan vielä toistekin", Kimmo tuumasi ja nojaili rentona kuivausrumpuun.
"Ehkä", sanoin ja ryhdyin sullomaan pyykkejäni koneeseen toivoen, etten tipauttaisi lattialle juuri nyt mitään hikisiä talliurheilurintsikoita.
"Kiva saada vähän nuorempaa possee tähän taloon", Kimmo iloitsi vielä ja suoristautui sitten lähteäkseen. "Nähään."
"Mm."

Pyykkituvan poika meni menojaan ja pyykkärimuija jäi omaan seuraansa. Se oli ihan hyvä, sillä juuri noin lyhyen kohtaamisen aikana mä en ehtinyt tehdä itsestäni urpoa. Kai mä olin suoriutunut ihan hyvin. Olinhan? Kai? Huh. Että pitikin jännittää kaikkea ja kaikkia, satunnaista naapuriakin. Minkäs tein. Sellainen mä olin.

Naputtelin pesukoneen pyörimään sopivalla ohjelmalla. Jäin hyväksi aikaa pyykkitupaan kuuntelemaan koneen hurinaa. Sitten vilkaisin kelloa ja laskeskelin, moneltako pesuohjelma olisi valmis. Oli paras mennä tarkistamaan, ettei Naski ollut keksinyt mitään typeryyksiä sillä välin, kun mä olin hengaillut kellarissa.

Lisää Kimmoa: Bile-Jusu Uranainen Hoitsutyttö haaveilee Kimmoisaa Alexander Ai niin, Kimmo Pitkä viikonloppu