Auburnin joulukalenteri

Luukun ensimmäisessä tarinassa kerrotaan erään mystisesti kadonneen tuhlaajapojan paluusta Auburnin kartanolle. Toinen tarina on kilpailusuoritus historian ensimmäisestä Kalla Cup osakilpailusta reilun vuoden takaa. Kummassakaan tarinassa ei säästytä suhdekiemuroilta!

11. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Mikke Aarnisuo. Velmun omistaja, ratsuttaja. s. 1993. Julkaistu alun perin Velmun päiväkirjassa 03.11.2018.

Paluu Auburn Estateen

Ostettuani Auburnista varsan niin alkuun mietin oliko se iso erhe. Minun tilassani olisi kannattanut ostaa valmiimpi hevonen, joka olisi koulutettu vähintään vaativiin luokkiin. Minä kuitenkin olin aina pitänyt nuorista ja tällainen koululupaus kun oli ollut tarjolla, niin pakko sellaiseen tilaisuuteen oli tarttua. Saipahan alusta asti tehtyä itselleen juuri sopivan hevosen. Sitä paitsi yritin samalla saada ostetuksi rinnalle myös vanhempaa hevosta, sillä jos halusi menestyä niin yhdellä hevosella ei loppujen lopuksi pitkälle pötkitty. Ratsastaja tarvitsi treeniä paljon ja yhtä hevosta ei kannattanut rasittaa liiaksi jos sen halusi kestävän.

Oli outoa kävellä pitkästä aikaa Auburnin tallin käytävillä. Ne tuntuivat niin tutuilta ja vierailta samanaikaisesti, etten ollut ihan varma olinko kaikkien mielestä tervetullut. Muutama vastaantulija katsoi minua ainakin mietteliäänä. Varsinkin sellaiset kasvot, jotka olivat nähneet minut jo Haitan aikoina. En kuollaksenikaan muistanut nimiä. Tieni kuitenkin loppui automaattisesti yhden karsinan eteen, jossa nykyinen hevoseni majaili.

Karsinasta vilkuili uteliaan oloinen varsa ja minäkin katselin sitä. Siitä oli vasta hetki kun pieni ori oltiin vieroitettu emästään ja huomasin kyllä siinä olevan hermostuneisuuden. Astuinkin pian karsinan sisälle puolivuotiaan seuraksi ja annoin sen haistella kämmenenpohjiani ennen kuin astuin lähemmäs. Silitin sen kaulaa samalla kun varsa tutkaili minua jo vähän innokkaammin. Mauvelous oli varsin suloinen ilmestys ja se sai hymyn minunkin huulilleni.

Annoin kämmeneni liukua mustalla karvalla käyden nuoren joka kohdalta lävitse. Se oli tapa, jonka tein aina omien hevosteni kohdalla. Siinä tunsi jos jossain lihaksessa oli esimerkiksi lämpöä tai jos joku jalka oli kerännyt nestettä. Oli hyvä tuntea hevosensa läpikotaisin. Pienestä pitäen tässä tilanteessa.

Jäin lopulta vain seuraamaan hevosen elekieltä. Se sai minut ehkä aavistuksen haikeaksi, sillä luulin aina, että edellinen hevoseni olisi ollut se, joka vie minut tähtiin. Sitä hevosesta olin todella tykännyt ja en pystynyt vielä sanomaan oliko tästä koskaan sen korvaajaa. Tämä tuntui niin erilaiselta jo nyt. Tosin pienenä kaikki olivat epävarmempia.

"Minä jo odotinkin milloin näkisin sinut Velmun kanssa", tuttu ääni kuului takaani ja sai hetkeksi sydämeni pysähtymään. Ei pelkästä yllätyksestä, koska olin kuullut askelten tulevan. Ainoastaan tulija itse oli sellainen, jota en ollut odottanut. Sellainen, jota olin ehkä jopa pelännyt.

Käännyin ympäri henkäisten.

"Isabella".

Tutustu Velmuun Lue lisää Miken elämästä Jatka lukemalla Isabellan tarina samalta illalta (älä ota liian vakavasti)

tarinan takana Kirjoittanut Ellie von Brandt. Riepun vuokraaja. Lukee pääsykokeisiin. s. 1999. Julkaistu alun perin 29.09.2017.

Syysjuhlat, ensimmäinen Kalla CUP ikinä

Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan pirteänä kuin peipponen. Tänään olisi tärkeä päivä - Kalla-CUP:in ensimmäinen osakilpailu, minun ja Riepun ensimmäiset oikeat kilpailut. Olin osallistunut niin moneen luokkaan kuin mahdollista. Se käsitti niin helpon ja varman 80cm luokan, kuin vähän vähemmän varman, mutta silti melko vakaan metrin. Näiden lisäksi olin päättänyt koettaa onneani myös koululuokissa, mikä tosin ei ollut aivan yhtä jännittävää. Mutta tuskin helpot luokat tuottaisivat sen suurempia ongelmia, olihan minulla ja Riepulla perusasiat hallussa.

Kuuteen mennessä olin ehtinyt jo käydä suihkussa, meikata, väkertää hiukset siistille nutturalle niskaan ja valita laukkuun mukaan puhtaanvalkeat ratsastushousut ja tummansinisen kisatakkini. Jännitys kipristeli mahassani. Vaikka olin kilpaillut aiemmin vaikka kuinka monta kertaa, olivat nämä ensimmäiset kilpailut pitkiin aikoihin, puhumattakaan ensimmäisistä koululuokista moneen vuoteen. Nappasin aamiaisen mukaan ja käänsin Mersuni keulan kohti Auburnia.

Samaan aikaan minun kanssa osui parkkipaikalle tuttu Lada. Nousin hymyillen ulos autostani ja astelin Jonnyn luokse, halaten miestä nopeasti.
"Se olis kisapäivä tänään, jännittääkö?" Jonny kysyi virnistäen.
"Ei tietenkään", vastasin, vaikka oikeasti tilanne oli toinen. "Me muuten päihitetään teidät ihan mennen tullen."
"Epäilemättä", Jonny naurahti. Ojensin punapäälle laukkuni. "Mitä ihmettä mä näillä teen?" Jonny näytti aavistuksen hämmentyneeltä.
"Kannat tietenkin herrasmiehenä talliin?" virnistin. "Vai onko ne liian raskaat sulle?"
"Ei tietenkään", mies puuskati ja nosti laukut olalleen omiensa seuraksi.
"Kiitos, rakas", virnistin ja lähetin punapäälle lentosuukon.

Riepu odotti karsinassa puhtaanvalkeana. Olin pessyt sen eilen ja varoittanut sitä, ettei porkkanoita heruisi jos sen kiiltävässä karvapeitteessä näkyisi ainuttakaan likatahraa. Olin ehtinyt jo käydä kävelemässä esteradan läpi, se vaikutti kohtalaisen helpolta, mutta käännösten kanssa ei pitäisi ottaa turhia riskejä. Letitin ruunan harjan ja hännän huolellisesti, johon menikin aikaa sen verran, etten ehtinyt tekemään juurikaan muuta kuin varustaa sekä hevosen että itseni ja lähteä kohti verryttelykenttää. Suuri osa Auburnilaisista oli mukana tavoittelemassa Kalla CUP:in voittoa, vaikka kilpailut olivat vetäneet kohtalaisen paljon porukkaa myös tallin ulkopuolelta.

Riepu seisoi malttamattomana lähes paikallaan noustessani sen selkään. Yritin hengittää syvään ja rauhallisesti, sillä en halunnut jännitykseni tarttuvan hevoseeni. Luojan kiitos onnistuin aina radan alkuun mennessä valjastamaan adrenaliinini huolelliseen ratsastukseen, ja niin aioin tehdä myös tänään. Pyysin ruunaa nostamaan laukan, ja se singahti vauhdikkaanpaan askellajiin pienen potkun saattelemana. Päätin kekittyä alkuverryttelyssä pikemminkin Riepun saamiseen kuulolle kuin esteiden hyppäämiseen, sillä 80cm rata oli itsessään meille pelkkää lämmittelyä. Metrissä sen sijaan ylimääräinen vauhti ja liian pitkät ohjat koituisivat takuulla ongelmaksi, joten se pitäisi saada kontrolliin.

En halunnut turhaan käyttää lämmittelyyn ylenmäärin aikaa, eikä minulla sitä olisi enempää ollutkaan, joten lähdin ratsastamaan Riepua kohti maneesia. Istuin ryhdikkäänä ruunan selässä ja tarkkailin edellistä ratsukkoa. Heillä sujui hyvin. Hyvin, mutta hitaasti - tuskin mahdollisuuksia voittoon. Ratamestari antoi meille lähtömerkin. Kannustin Riepun laukkaan ja kohdistin katseeni ensimmäiselle esteelle. Päästyämme sen yli oli katseeni jo pitkällä seuraavalla esteellä, joka ei ollut yhtään sen haastavampi. Riepu oli reipas ja energinen, ehkä vähän liiankin, sillä en saanut sitä kääntymään ihan niin näppärästi kuin kuvittelin. Mutta ainakaan en ottanut riskejä teiden suhteen, olisi ollut noloa pudottaa näin matalia esteitä. Harmillisesti se näkyi kyllä ajassa, jonka olisimme helposti alittaneet lyhyemmillä teillä.

Taputin ratsuani radan jälkeen. Emme ottaneet yhtäkään virhepistettä, mutten silti ollut kovin tyytyväinen ratsatukseeni. Olisimme voineet tehdä paljon nopeamman radan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa murehtia suoritustamme sen enempää, sillä kohta alkaisi metrin luokka, jossa laittaisin kaiken likoon. Olisi pakko tehdä tiukempia kaarteita, sillä muuten meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia voittaa. Jalkauduin alas ruunan selästä ja lähdin taluttelemaan sitä tallialueella. Ei olisi hyvä jäädä paikoilleen seisomaan.

"Hei!" Käännähdin kannoillani äänen suuntaan. Jonny käveli meitä kohden taluttaen Eelaa. "Miten teillä meni?"
Kohautin olkiani. "Ei kovin hyvin", puuskahdin.
"Mutta eikö teillä ollu puhdas rata?" Jonny kysyi hymyillen rohkaisevasti.
"Oli, mutta ei niin hitailla teillä voiteta", pudistin päätäni.
"Pyh, ette te nyt niin hitaita voineet olla, Riepuhan ottaa tuplasti isompia askelia kuin muut luokan hevoset yhteensä", punapää virnisti.
"Toivottavasti..." mutisin hypistellen kimon ohjia. Riepu hamuili kisatakkini kaulusta, ja jouduin työntämään sen turvan kauemmaksi välttääkseni valkoisen kuolan leviämisen puhtaalle takilleni.
"Noh, älä viitsi murjottaa", Jonny tokaisi. "Onnea kuitenkin seuraavaan luokkaan!"
Nyökkäsin ja mumisin jotain, jonka saattoi tulkita 'kiitos samoin'.

Metrin luokka alkoi jälleen kerran energisesti. Riepu tuntui imevän esteille tehokkaammin kuin oli tarkoitus, ja sain tosissani tehdä pidätteitä saadakseni sen hallintaan. Kimo ruuna viskoi päätään tyytymättömänä hidastaviin apuihin. Esteet sujuivat hyvin yksi toisensa jälkeen melko varmalla tyylillä, joten päätin uusinnassa ratsastaa aikaa vastaan ja tehdä hieman tiukemmat tiet. Kaikki sujui hyvin viimeiselle esteelle asti, jolle en saanut tehtyä pidätettä ajoissa, eikä lähestyminen onnistunut kovinkaan hyvin. Kuulin kavioiden kolahtavan puomiin ja saatoin vain rukoilla sen pysyvän paikallaan. Harmikseni se kuitenkin putosi kannattimiltaan jättäen meille virhepisteitä radalta. Hitto!

Vaikka ensimmäisten osakilpailuiden esteosuus ei ollutkaan täysin katastrofaalinen, näytin silti lapselta, jolta oli viety tikkari nenän edestä. Mieleni olisi tehnyt poistua dramaattisesti paikalta ja jättää hevonen niille sijoilleen, mutta enhän minä tietenkään Riepua voinut syyttää, omaa syytähän se viimeinen pudotus oli. Kävin viemässä ruunan karsinaan siksi aikaa, että voisin syödä jotain pikaisesti ennen kouluratsastuksen alkamista. Ehkä asiat näyttäisivät valoisammilta kylläisenä.

Tutustu Riepuun Lue vanhoja suhdekiemuroita #jellie Nykyään Ellie keskittyy treeniin ja ystäviin, Jonathanilla riittää säpinää.