Auburnin joulukalenteri

Ensimmäisessä tarinatakaumassa eletään kesäistä päivää Auburnin kartanolla. Tuolloin tallin toiminta oli ollut käynnissä vasta muutaman kuukauden ajan. Luukun toisessa tarinassa viivähdetään viereisellä Kaajapurojen tallilla, paljon synkemmissä tunnelmissa.

1. joulukuuta 2018

tarinan takana Kirjoittanut Tilda Mustamaa. Fellun vuokraaja. Psykoterapeutti, s. 1989. Julkaistu alun perin Fellun päiväkirjassa 9.7.2017.

Kutinaa

Käsivarsi kutisi ihan jumalattomasti. Lisäksi oli kuuma ja olin pukeutunut pitkähihaiseen suojatakseni käsivarren uutta tatuointia. Olin ehtinyt unohtaa miten paljon paraneva tatuointi kutisee. Teki mieli kaikella antaumuksella iskeä kyntensä siihen. Hymähdin ajatellessani miten paljon kuva herättäisi kysymyksiä ensi viikonloppuna, kun olin lupautunut lähtemään kaupunkiin ystäväpariskunnan mihin lie bailuihin. Että kuvastaako se nyt uuteen kukkaan puhkeamista, uutta alkua, kasvamista, ehkä selviämistä? Ei, se on vain omenapuun oksa. Lähimpänä symboliikkaa oli se, että vuokramökin, kodin, pihalla kasvoi niin tuhottoman monta omenapuuta että en todellakaan tiennyt miten selviäisin niiden kanssa kun satokausi koittaisi.

Kaarsin pyörällä Auburnin pihaan. Fillarimatkat alkoivat pikkuhiljaa sujua enkä ollut astmakohtauksen partaalla päästessäni viimeisen mäen päälle. Läpsin kutisevaa käsivartta hihan läpi talsiessani talliin. Amanda tietysti kaikessa lähes 180 senttisessä upeudessaan käveli kauempana kohti kartanoa ja hieman kulmat kurtussa nyökkäsi minulle tervehdyksen. Huiskin jotakin takaisin kädet solmussa ja teki sen päälle mieli läimäistä vielä itseäni otsaan.

Painelin talliin kasaamaan Fellun kamat valmiiksi hollille. Olin yrittänyt kehittää meille mielessäni jonkinlaista viikkosuunnitelmaa ja ylipäänsä alkaa suunnittelemaan treenikertamme etukäteen. Tulin paikalle vähän liikaa tekemään fiiliksen mukaan ja sehän ei mitään kehittymistä kovin aktiivisesti tukenut, kun koko homma nyt viimein alkoi pyörähtää kunnolla käyntiin.

"Samperi soikoon Fellu. Minä menen ensin", älähdin orille, joka oli liiskaamassa minua ovenpieleen. Fellulla tuntui olevan tavallistakin enemmän puhtia kaikkeen mahdolliseen sikailuun tänään.

"Se on ollu tänään ihan kamala! Siis noin niinku Fellun mittakaavalla", Anna huikkasi tallituvan ovenraosta.
"Just kuule mietin ihan samaa. Miten tällä voi olla vielä erikseen huonoja päiviä."

Anna nauroi ja totesi jotakin luonnonlaeista minun harppoessani jo Fellun vietävänä kauempana käytävällä. Ärähdin orille heilauttaen narua sen nenän edessä, jolloin se pysähtyi astuen askeleen taaksepäin. Käänsin sen ja räpelsin nopeasti kiinni molemmin puolin. Oli pakko taputtaa itseään olalle siitä hyvästä, etten osannut jännittää oria enempää. Olin kuvitellut taantuneeni aivan arkajalaksi, mutta Fellu herätti tahdonvoiman lisäksi vähän sympatiaakin. Vanha herra, joka sisukkaasti päätti olla aikuistumatta.

Maneesi oli tyhjä ja viileä. Kiristin vyön ja nousin Fellun selkään. Ori oli jo menossa eikä olisi malttanut seistä. Kävelimme pitkään, ja Fellu piti huolen etten ehtinyt vajota ajauksiini yrittämällä ottaa vähän väliä hatkat. Päätin antaa sen purkaa pahimmat energiapöllynsä ja annoin laukka-avut. Fellu pinkaisi menemään ja minä yritin pitää orin tahdin rauhallisena ja muodon pitkänä. Nousin kevyeen istuntaan ja annoin Fellun laukata. Se pärski tyytyväisenä ja minä istuin lopulta alas satulaan reisissä poltellen. Aloin nostaa Fellun muotoa vähitellen tehdessämme väistöjä. Työskentelimme ympyröillä ja kokeilin vähän koota Fellua laukassa sekä ravissa. Fellu hangoitteli hetkittäin vastaan ja yritin hokea mielessäni itselleni käskyjä: lonkat auki, katse ylös, kädet ylös, leuka ylös... Mikä siinä on, kun kaikki valahtaa aina alas.

Tarvitsin valvovaa silmää. Vaikka Fellun kanssa kaikki tuntui sujuvan perussiististi, oli paljon turhauttavia hetkiä, joihin en löytänyt itse ratkaisua. Fellu mahdottoman hyvin koulutettuna sekä huomautti virheistäni että antoi niitä anteeksi, tai ennemminkin meni ja teki, kun minä vain istuin tekemättä. Taputtelin oria suunnatessamme kävelemään metsätielle. Ainakin kutiseva käsivarsi oli unohtunut. Sitä minä tässä eniten rakastinkin, että oli taas paikka jossa saattoi keskittyä vain käsilläolevaan hetkeen, johon ei tänään tarvinnut lukeutua kutiseva käsi.

Tutustu Felluun. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.

tarinan takana Kirjoittanut Verneri Kaajapuro. Kaajapurojen tallin omistajaperheen poika. Entinen sotilas, s. 1989. Julkaistu alun perin Loven päiväkirjassa 26.10.2018.

What's in your head?

Hento lumikerros oli pakkasyön aikana laskeutunut Kallan ylle. Valkea huntu oli koskematon, eikä kylmässä aamussa kuulunut muita ääniä kuin kavioiden kopse rosoista hiekkatietä vasten.

Verneri ei ollut saanut väsymyksestä huolimatta nukuttua kuin muutaman levottoman tunnin, joten mies oli suunnannut tallille heti auringon noustessa. Maailma tuntui sumuiselta ja kaukaiselta. Loven lihakset värähtelivät rytmikkään käynnin tahdissa ja ori kuunteli korvat virittyneenä maaseudun hiljaisuutta. Verneri tuijotti tienpintaa ratsukon edessä, eikä pystynyt muistamaan, missä järjestyksessä oli hevosensa varustanut. Ja oliko hän laittanut edes suojia? Sotaveteraanin kulmat painuivat mietteliäänä alaspäin. Entä mitä reittiä hän oli ajanut tallille? Vaikka Verneri kuinka yritti, hän ei hahmottanut matkaa Kallan keskustasta vanhempien tilalle. Ikävä puristus rinnassa pakotti miehen haukkomaan kirpeää pakkasilmaa keuhkoihinsa.

Love pärskähti ja säilytti käynnin, vaikka ratsastaja selässä olikin epätavallisen veltto ja piti lähes olemattoman ohjastuntuman. Ratsukko lähestyi vauhdilla peltoaukean päässä avautuvaa kuusimetsää, josta lähtevä loiva ylämäki oli toiminut aina maastoretkien vauhdikkaimpana laukkasuorana. Musta ori tiesi sen.

Ohi lipuvat maisemat vilisivät kelattavan filminauhan lailla Vernerin näkökentässä. Yöllinen painajainen tuntui edelleen todelliselta, eikä kuplaa ollut onnistunut rikkomaan raitis ulkoilma hevosen selässä. Sotaveteraanin oli tartuttava satulan etukaareen, ettei olisi horjahtanut alas Loven selästä.
"Sooo", Verneri henkäisi puoliveriselle, joka viskoi levottomasti päätään. Se halusi laukata. Ja kovaa.
Horisontin oranssiksi maalaava aurinko pilkisteli pilven raosta ja valaisi valkean aamun lämpimin sävyin. Love ei kuullut ratsastajansa rauhoittelua, vaan alkoi korskua ja tanssahdella kun ratsukko saapui metsänrajalle. Verneri puri tiukasti hampaitaan yhteen ja yritti keskittyä, mutta lamaantunut keho ei reagoinut saamiinsa viesteihin.

Samassa kova laukaus kaikui metsässä.

Linnut nousivat rääkyen lentoon puista ja ilma alkoi suhista miehen korvissa, kun musta ori ryösti vauhkona neliin. Jos Love ikinä oli ollut kuuntelemassa Vernerin heikkoja pidätteitä, se ei kuunnellut enää. Sotaveteraani kuuli pamauksen toistuvasti päässään, eikä maailma ollut enää sumea: Verneri oli palannut takaisin Afganistaniin. Mies painoi silmänsä tiukasti kiinni ja kasvot vääristyivät tuskasta. Talibanit aseineen ja laukaus päähän. Raudan katkuista verta. Sotaveteraani puristi rystyset valkoisina satulaa ja painautui lähemmäs Loven kaulaa.

Kavioiden rummutus muistutti konetuliaseiden julmaa laulua. Verneri ei saanut happea ja miehen voimat alkoivat ehtyä. Irti päästäminen ei tuntunut enää huonolta ajatukselta, vaan oikeastaan aika vapauttavalta sellaiselta. Loven sieraimet olivat levinneet lautasen kokoisiksi ja vilkkuivat punaista, kun ori puuskuttaen kaarsi tallipihaan selässään täysin lamaantunut ratsastaja. Kivet sinkoilivat mustan puoliverisen kavioista kun se pystyyn hypäten pysähtyi kiinni olevan tallin oven eteen. Verneri valahti Loven selästä kuin nukke puhtaalle lumelle.

"ÄITI APUA", Janna kiljui rintamamiestalon portaikolta. "SE ON VERNERI!"
Tyttö lähti juoksemaan tallipihaa pitkin jaloissaan pelkät villasukat ja päällään keltaraidallinen pyjamasetti.

Love ravasi vauhkona vailla päämäärää. Sen karva kimmelsi hiestä.

"Herranjumala", Tiina haukkoi käsi suun edessä henkeä saapuessaan kuistille. "PEKKA!"
Nainen unohti tyttärensä lailla jalkineet ja lähti vauhdilla kohti tapahtumien keskipistettä. Verneri alkoi liikkumaan ja nousi polvilleen pidellen kaksin käsin päätään. Mies huojui puolelta toiselle ja piti silmiään tiukasti kiinni.

"VERKKU", Tiina parahti, eikä voinut estää shokin tuomia kyyneliä valumasta poskiaan pitkin. "Janna, Love!"
Polkkatukkainen tyttö nyökkäsi suu tiukkana viivana, vaikka olisi mielummin mennyt auttamaan isoveljeään. Janna kuitenkin totteli äitiään ja alkoi rauhoittella mustaa oria värisevällä äänellään. Tallipihalla vallitsi täydellinen kaaos.

"Pekka, soita ambulanssi!" Tiina ohjeisti miestään, joka oli kuullut huudot olohuoneeseen ja keskeyttänyt uutislähetyksen katsomisen alta aikayksikön. "Rakas minä tässä, Äiti..."
Verneri ei tuntenut äitinsä kosketusta olkapäillään, vaan piteli pakonomaisesti päätään käsiensä välissä. Laukaukset eivät antaneet rauhaa.

Ensilumi Kallassa oli kaunis, mutta kovaa ulvova hälytysajoneuvo rikkoi seesteyden. Valkoinen lumivaippa ei olisi se, mikä kallalaisia puhututtaisi tänään.

Vieraile Purtsien tallilla. Joku tarinan henkilöistä hukassa? Tarkasta, kuka kukin on.